Antti, ensinnäkin kiitokset anteeksipyynnöstä. Harvalla riittää pokka tähän. Toiseksi, miksi pompit koko ajan rekisteröityneen ja ei-rekisteröityneen jäsenen välillä? Ei se rekisteröitymättömyys näytä sinua estämästä palaamasta kerta toisensa jälkeen keskusteluun.
Koko perustuslaki haudattiin vähin äänin, kun Ranska ja Hollanti äänesti sitä vastaan.
Väärin, perustuslakia ei ole haudattu. Se on vain saanut uuden nimen. Tällaista on politiikka. Lissabonin sopimus on faktisesti EU-perustuslaki, joka sisältää lähes kaikki perustuslakiesitykseen kuuluneet klausuulit. Se on juridisesti huomattavasti voimakkaampi perustuslaki kuin esimerkiksi Iso-Britannian magna carta ja monessa mielessä vastaa vahvuudeltaan Yhdysvaltain liittovaltiosopimusta (perustuslaki), joka pitää juridisen mahdollisuuden osavaltioille myös irtaantua liittovaltiosta.
Niin, tuo mahdollisuus irtaantua on juuri yksi merkittävimmistä eroista Lissabonin sopimuksen ja ehdotetun perustuslain välillä. Lissabonin sopimus on ensimmäinen EU-sopimus, joka sisältää proseduurin siihen, miten yhteisöstä erotaan suvereenin valtion niin halutessa. Ja tämän sopimuksen EU-maat hyväksyivät, eivät sitä perustuslakia. Ja juuri tämä on se avainasia, joka pitää suvereenit valtiot suvereeneina. On niiden omissa käsissä, haluavatko ne kuulua yhteisöön vai ei. Kukaan ei pakota. En tunne tuota USA:n perustuslakia niin hyvin, mutta tiedän, että 1800-luvulla osa liittovaltiosta halusi eroon muista, mikä johti sotaan ja niiden irtipyrkijöiden pakottamiseen pysymään liittovaltiossa. Minun on mahdotonta nähdä vastaavaa EU:ssa.
Tämä yksityiskohtana. Palataan sitten tähän pääkysymykseen, eli onko anarkiavaltiomalli väistämättä kehittymässä globaaliksi ylivaltioksi.
Itse kirjoitat:
Oleellisempaa kuin valtion muodostumistapa on se, onko se muodostanut yksikön, jonka jäsenet haluavat kuulua siihen. Silloin kuin on, se on stabiili yksikkö, silloin kuin ei, se on epästabiili. Valloitussotien jälkeen on lähes vääjäämättä esiintynyt kapinointia ja rähinöintiä valloitetuilla alueilla, mutta joissakin tapauksissa vuosikymmenten tai vuosisatojen rähinöinnin seurauksena myös emovaltio on joutunut joustamaan ja kulttuuri alkanut yhdenmukaistua, mikä on ennen pitkää johtanut stabiiliin yhteiskuntaan.
Ensinnäkään tuo ei ole mitenkään aina pätenyt. Suomi oli Ruotsin kuningaskunnan osa vähintään Pähkinänsaaren rauhasta ja sitten Venäjän valllan alla 100 vuotta, mutta silti kehittyi omaksi valtiokseen. Irlanti oli osa Britanniaa pitkään ja silti itsenäistyi, vaikka toisin kuin Suomi oli melkein menettänyt oman kielensä (sitä puhuu tällä hetkellä pari prosenttia kansasta äidinkielenään). Näiden lisäksi Euroopassa on muitakin edelleen omaa valtiota odottavaa aluetta: Katalonia, Baskimaa, Skotlanti,...
Toiseksi olennaista tässä on juuri se, että menneisyydessä valloitetut alueet on enemmän tai vähemmän pakotettu emovaltion kuriin. Nykyisin tämä ei enää toimi, vaan ennemminkin alueille annetaan entistä enemmän autonomiaa, vaikka väkivaltamonopoli pysyisikin ylemmällä tasolla.
Tuota valtauksesta seuraavaa ajan myötä kehittyvää yhteenkuuluvuuden tunnetta ei siis synny. Nykyaikana on ennemminkin vallitsevana itsenäisten toimijoinen vapaaehtoinen yhteistoiminta.
Voit ajatella tätä seuraavan analogian kautta. Kun menet johonkin työpaikkaan, suostut vaikka mihin työpaikan sääntöihin ja saat vastalahjaksesi sitten palkkaa kerran kuussa. Tämä on kumpaakin hyödyttävää yhteistoimintaa. Oleellista on kuitenkin se, että pysyt itse edelleen suvereenina toimijana. Et takuulla suostuisi työsopimukseen, joka sitoisi sinut orjasuhteeseen työnantajaasi, eli työpaikasta lähteminen ei olisi sinulle enää vapaasti päätettävissä. Et, vaikka työehdot olisivat täsmälleen samat kuin nykysuhteessakin. Sama koskee näitä valtioiden välisiä sopimuksia, EU, WTO, jne. Maat liittyvät niihin vapaaehtoisesti kuitenkin säilyttäen itsellään oikeuden lähteä pois, jos homma ei kiinnosta. Juuri tämä on anarkiaa ja eroaa esim. siitä, mikä tilanne vallitsee valtion sisällä. Voit toki fyysisesti lähteä valtiostakin pois, mutta et voi valita sitä, että pysyt paikallasi, mutta vain eroat valtiosta. Jos tätä yrität, sinulle käy kuten Wacossa kävi Daavidin oksa lahkolle.
Ja aivan kuten anarkia työmarkkinoilla ei ole mitenkään epästabiili tila ei sitä ole valtioidenkaan anarkia. Etenkään siis nykyisin, kun voimakeinoin muista valtioista hyötyminen on tullut yhä vähemmän ja vähemmän kannattavaksi verrattuna yhteistyöhön niiden kanssa. Analogia tähän on se, että ihmisten ryöstäminen tulisi entistä vähemmän ja vähemmän kannattavaksi verrattuna heidän kanssaan kaupankäyntiin. Yksilötasolla ryöstäminen on vielä silloin tällöin kannattavaa ja siksi siellä ei ole mahdollista siirtyä anarkiaan, mutta valtiotasolla sodalla toisten kansojen ryöstäminen on käytännössä aivan liian kallista ja omaa kansaa suututtavaa verrattuna heidän kanssaan yhteistyöhön ja siksi se on käynyt erittäin vähiin.
Siinä olet oikeassa, että 1900-luvun maailmansotien jälkeen ihmiskunta näyttää oppineen, että suora miehitysvalta ei toimi ja että on viisaampaa jo lähtökohtaisesti rakentaa yhteiskuntajärjestys vapaaehtoisen kuuliaisuuden periaatteelle, joka keskimäärin rajoittuu oman tai tutun kulttuuripiirin alueelle. Tämäkin "kansallistunne- on kuitenkin elänyt ja jatkuvassa muutostilassa, onhan kyseessä lopulta subjektiivinen kokemus. Kuvaamassani trendissä se on pitkässä juoksussa laajentunut perheidentiteetistä heimo, kaupunki ja kansallisidentiteetiksi. Tässäkään suhteessa ei ole mitään syytä olettaa, että trendi yht’äkkiä vaihtaisi suuntaansa tai pysähtyisi. Todistustaakka on sillä, joka niin väittää.
Kuten olen jo kirjoittanut, tuo tunne on ollut tarpeellinen ennen kaikkea sen vuoksi, että sotiminen on kehittynyt. Jos 1939 Viipurin lääni olisi yksin koittanut puolustautua NL:n hyökkäystä vastaan, se olisi jyrätty. Kun sen takana oli koko Suomi, hyökkäys onnistuttiin pysäyttämään. Jos tämä maan valtaamiseen johtavan hyökkäyksen torjumisen tarve vähitellen katoaa, ei ole mitään tarvetta kehittää tuota identiteettiä isommaksi. Skotit voivat olla skotteja ja englantilaiset englantilaisia, jos ei ole kokonaista britti-imperiumia puolustettavana.
Ja mitä tuohon todistustaakkaan tulee, niin kuten jo mainitsin, tulevaisuuden asioita ei tietenkään voi todistaa, joten siinä mielessä lauseesi on typerä. Voimme molemmat esittää ennusteita tulevasta ja perusteita niille, mutta mitään todistusta siitä, mitä tulee tulevaisuudessa käymään, on ihan turha pyytää tai esittää. Jos meteorologi sanoo, että huomenna sataa ja perustelee tämän sillä, että satelliittikuvassa näkyy matalapaine Ruotsin päällä, tämä on edelleenkin vain ennuste, ei todistus siitä, mitä huomenna tapahtuu.
Tämä pätee myös ei-länsimaiseen mieheen. Nykypäivänä sodat ovat harvinaisempia, mutta myös potentiaalisesti tuhoisampia. Sodan riski ei ole kadonnut minnekään, eikä myös suursodan riski. Intia, Pakistan ja Kiina ovat ydinasevaltoja ja alueella asuneena Intian ja Pakistanin välinen jännite on todellinen ja vaarallinen. Venäjä on myös edelleen Venäjä. Suursodan riski on olemassa maailmassa niin kauan kun on olemassa suureen sotaan kykeneviä valtioita, joiden välillä on poliittisia jännitteitä, ja joiden väliset jännitteet voivat sisäpoliittisen muutoksen (mm. islamistien valtaannousu Pakistanissa tai venäläisen äärikansallismielisyyden nousu Venäjällä) myötä ratkaisevasti pahentua. Tällaisten uhkaskenaarioiden toteutuminen voi potentiaalisesti olla tuhoisampaa kuin mikään aikaisempi maailmansota.
Itse en näe suursodan riskiä mitenkään erityisen suurena. Kukaan ei hyötyisi sellaisesta, ei Venäjä, Kiina, Intia tai Pakistankaan. Tämä on eri asia kuin vaikka maailman tila 1939. Saksa oikeasti katsoi hyötyvänsä siitä, että hyökkäsi Puolaan. Jonkinlainen mahdollisuus olisi sillä, että jotkut itsemurhaintoiset terroristit saisivat käsiinsä ydinaseita ja käyttäisivät niitä, mutta tämä tuskin johtaisi suursotaan, vaikka siinä muutama sata tuhatta ihmistä voisi henkensä menettääkin. Paljon tyypillisempiä valtioiden välisiä sotia on vaikka USA:n Irakin ja Afganistanin reissut, joissa se käytännössä syrjäytti diktatuurin ja asetti paikalleen jonkinlaisen demokratian. Sen puoleen irakilaiset kuin afgaanitkaan tuskin tulevat jatkossa tuntemaan erityistä yhteenkuuluvuuden tunnetta USA:han, mutta tulevat jatkamaan suvereenina valtioina (mahdollisesti tosin Irakista kurdit lähtevät omille teilleen ja perustavat oman valtionsa).
Mitä "hullu johtaja" -skenaarioon tulee, niin 1980-luvulla, jolloin maapallolla oli enemmän ydinaseita kuin koskaan aiemmin ja koskaan sen jälkeen, NL:n johtajana oli seniili Konstantin Tshernenko ja samaan aikaan toisella puolella myös seniili Ronald Reagan. Eivätkä nämä kahjot siltikään saaneet mitään maailmansotaa aikaiseksi.
Se, mikä on ollut pitkän aikavälin kehitys maailmalla on vähittäinen, mutta varma siirtyminen yhä enemmän ja enemmän demokraattisiin oikeusvaltioihin. Ja mitä enemmän valtiot ovat tällaisia, sitä vähemmän ne ovat halukkaita sotimalla pyrkimään hyötymään toisista valtioista. Jopa silloin, kun homma olisi jotenkin taloudellisesti kannattavaa (mitä se ei edes juuri koskaan enää ole). Demokratiat hyötyvät toisistaan paljon enemmän yhteistyön ja kaupankäynnin kautta. Koska nykyaikainen talous on mitä vähimmässä määrin nollasummapeliä ja yhä vähemmässä määrin maalla ja luonnonvaroilla on merkitystä kansakunnan hyvinvointiin, sotimisen rationaalisuus on kadonnut.
Yhtä kaikki, kansallisvaltioiden anarkia ei ole osoittautunut stabiiliksi järjestelmäksi vaan itsetuhoisaksi järjestelmäksi.
Juuri tätä et ole osoittanut. Demokraattisista oikeusvaltioista koostuva valtioanarkia on juuri osoittautumassa varsin kestäväksi. Jopa se yleinen anarkioita uhkaava tekijä, eli väkivalta on vähenemään päin. Esittämäsi kehityskulku toimi jonnekin 1. maailmansotaan asti. Siihen mennessä maailma oli kasautunut muutamaksi isoksi imperiumiksi, jotka hallitsivat valtavia alueita. Sitten ne ottivat yhteen ja se tosiaan johti vähitellen imperialismin itsetuhoon. Sen jälkeen suvereenien maiden määrä on vain kasvanut.
Sitten tuolta toisesta viestistäsi se, minkä luulen sinua vievän koko ajan harhaan:
Ei-anarkistisista yhteistyöhön perustuvista relaatioista kahdenväliset tai monenkeskiset sopimukset (joko sitovat sopimukset tai aiesopimukset tilanteesta riippuen), liittoutumat tai tilapäiset yhteistyöelimet ovat kautta historian riittäneet mainiosti niin kauan kuin sekä oma viiteryhmä että naapurivallat tai -ryhmät ovat teknisesti ottaen vielä riittävän ’kaukana’ toisistaan, eivätkä omalla toiminnallaan tahallisesti tai tahattomasti uhkaa oman viiteryhmän hyvinvointia. Ihmiskunnan jatkuvan teknologisen kehityksen johdosta tämä tilanne ei ole kuitenkaan koskaan kestänyt - ei perhekuntatasolla, ei heimotasolla, ei kaupunkivaltiotasolla eikä kaikkien merkkien mukaan myöskään kansallisvaltiotasolla.
Vapaaehtoinen sopiminen ei ole "ei-anarkista", vaan voi hyvin sopia anarkistiseen järjestelmään. Anarkian määritelmä on se, että ketään ei pakoteta, ei se, että kukaan ei tee vapaaehtoisesti yhteistyötä tai sovi vapaaehtoisesti asioista. Palatakseni analogiaani, se, että sinä teet työsopimuksen työnantajasi kanssa, säilyttää sinulla edelleen suvereeniteetin. Sinä et tee orjasopimusta, vaan työsopimuksen, josta voit milloin tahansa irtisanoutua. Työnantajasi ei voi mitenkään pakottaa sinua pysymään sopimuksessa, jos itse et halua.
Mitä tuohon uhkaamiseen tulee, niin juuri se, että nykyaikana kaupankäynti on selvästi ylittänyt hyödyllisyydessä ryöstämisen, johtaa juuri siihen, että nuo uhat vähenevät. Siinä olet oikeassa, että teknologia on tässä tärkeässä asemassa. Kun hyvinvointi koostuu entistä enemmän ihmisten immateriaalisesta työstä ja entistä vähemmän raaka-aineista tai edes materiasta yleensä, on väkivallalla entistä vaikeampi saavuttaa yhtään mitään.
