Author Topic: Onko historialla suuntaa?  (Read 1481 times)

0 Members and 1 Guest are viewing this topic.

Offline Sam Karvonen

  • Hero Member
  • *****
  • Posts: 1416
Onko historialla suuntaa?
« on: May 10, 2012, 11:47:50 »
Avataanpas vielä tällainenkin ketju, joka sivunnee monia palstalla jo pureskeltuja teemoja. Pahoittelut, mikäli vain piipahtelen jatkossa ketjussa.

Mutta lyhyestä virsi kaunis. Onko mielestänne valikoivaa historianlukua havaita ei-lineaarinen mutta yhtä kaikki nousujohteinen makrohistoriallinen yhteiskunnallisen organisoitumisen laajenemistrendi viimeisen n. 15 000 vuoden ajalta, jonka looginen päätepiste on globaali sivistys? Mikäli on, niin miksi? Vastaathan kuitenkin vasta seuraavan kaksiosaisen Karvos-vuodatuksen luettuasi (kiitos Vongoethe profeetta-tituleerauksesta, mutta pois sellainen minusta).

Makrohistoriallisia trendejä tarkastellessa pitkissä aikaskaaloissa ihmiskunta näyttäisi toistuvasti päätyneen entistä korkeamman kertaluvun yhteiskunnallisiin järjestelyihin (perhekunnat, heimokunnat, kaupunkivaltiot, kansallisvaltiot, alueelliset organisaatiot, etc.) nimenomaan sellaisten tilanteiden eskaloituessa, joissa alemman kertaluvun yksiköt ovat ajautuneet eriasteisiin keskinäisiin jännitteisiin. Eräs yleisimpiä jännitteitä on ollut yhteisen maantieteellisten alueen resurssit, joista on parhaimmillaan tehty kauppaa ja pahimmillaan käyty sotaa. Tällaisten jännitteiden haitallisista lieveilmiöistä johtuen on ajan mittaan päädytty entistä sitovampiin ja monimutkaisempiin sopimusjärjestelyihin, liittoutumiin, valtioliittoihin ja lopulta anarkistisella suvereniteetilla toimivien pienimuotoisempien yhteistyöjärjestelyjen yhteensulautumiseen korkeamman kertaluvun valtiollisiksi järjestelyiksi. Myös korkeamman kertaluvun järjestelyt ovat aika ajoin hajonneet (imperiumeista erikseen vielä hieman alempana), mikä tekee trendistä juuri ei-lineaarisen, mutta yhtä kaikki johdonmukaisesti nousujohteisen pitkiä aikaskaaloja tarkastellessa.

Oli aika (n. 4,4 miljoonaa vuotta eaa - n. 10 500 eaa), jolloin esi-isämme järjestäytyivät lähes pelkästään n. 30-50 -hengen perhekuntiin, jotka olivat joko sedentaarisia kalastajayhdyskuntia tai vaeltelevia keräilijä-metsästäjäyhdyskuntia. Ensimmäiset useammasta perhekunnasta koostuneet heimotason järjestäytymiset, nk. Natufin kulttuuri, sijoitetaan tämän päivän tutkimustiedoilla n. 10 500 eaa tienoille muinaiseen Mesopotamiaan. Natufin metsästäjäyhteisöjen kiinteästä kyläasumisesta on arkeologisia viitteitä. Kiinteästä kyläasumisesta (pitäen sisällään n. 200-2000 hengen yhteisöjä) ei ole varhaisempia merkkejä, mutta Natufin kulttuurin jälkeen kyliin järjestäytyminen levisi tasaisesti n. 9000 vuoden aikana ympäri maapalloa. Eräänlaisen sui generiksen muodosti Göbekli Tepen megatemppeli ajalta noin 9000 eaa (sijaitsee nykyisessä Turkissa Taurusvuorten lähiylängöillä), joka on rikkonut käsitykset siitä, että kaupungeille tunnusomaisia suurtemppeleitä (työlästä rakennusurakkaa ja sofistikoitunutta rakennustekniikkaa edellyttäviä uskonnollisia palvontapaikkoja) olisi ryhdytty rakentamaan vasta maanviljelyksen jälkeen.

Useista heimoista, lähikylistä ja kulttuureista koostuvien kaupunkivaltioiden syntyä enteillyt Ubaid-kulttuuri kehkeytyi nykyisen Irakin alueella n. 5000 eaa, mutta varsinaisesta kaupunkivaltiosta voidaan puhua vasta sumerilaisen Uruk-kulttuurin kohdalla, jonka alkamisajankohdaksi tänä päivänä määritellään n. 4300-4000 eaa. Ajanlaskumme alussa vuonna 0 valtaosa maailman ihmisistä elivät jo erilaisten kaupunkivaltioiden sisällä ja loput hajanaisissa heimoyhteisöissä, jotka olivat joko paikalla pysyviä kalastaja- ja viljelijäyhdyskuntia tai vuodenaoikojen ja sadekausien mukaan vaeltelevia paimentolaisyhdyskuntia. Metsästäjä-keräilijä -perhekuntia ei ollut maailmassa enää muualla kuin laajoilla erämaa-alueilla, ml. täällä pohjoisten karujen erämaiden perukoilla, joskin täälläkin heimoyhteisöt edustivat yleisintä yhteiskunnallisen järjestäytymisen muotoa.

1600-luvulle tultaessa merkittävä osa maailmasta kuului jo erinäisten kaupunkivaltiota korkeampaa kertalukua edustavien maankaltaisten valtiojärjestelmien ja imperiumien valtapiireihin. 1900-luvulle tultaessa maailmassa oli enää vain kourallinen kaupunkivaltioita ja kansallisvaltio edusti vallitsevaa yhteiskunnallisen järjestäytymisen muotoa. Kansallisvaltiot eivät välttämättä aina eronneet aikaisemmista kaupunkivaltioimperiumeista kokonsa puolesta. Ne erosivat pikemminkin kansallisuustunteen sekä rakenteensa vuoksi, koska ne eivät enää perustuneet de jure yhden kaupungin hegemoniaan ja sen kansalaisuuteen. Toki kansallisvaltioidenkin sisälle mahtui/mahtuu suuria ja dominoivia kaupunkeja, mutta kansallisvaltiokontekstissa muodostunut käsite 'pääkaupunki' jo sinänsä apriorisesti otaksuu, että ko. kaupunki on kansallisvaltion valtionhallinnon fyysinen tyyssija, eikä päinvastoin (kuten varhaisemmissa kaupunkivaltioimperiumeissa), missä valtaisa territoriaalinen valtio edustikin vain yhden kaupungin oman julkishallinnon laajalle kurottautuvaa imperiumia. Kaupunkivaltioiden liitot puolestaan olivat sananmukaisesti kaupunkivaltioiden ’liittoja’, joihin ei sisältynyt kansallisvaltion kaltaista oletusta -yhteisestä- useasta kaupungista koostuvasta territoriosta, jonka väestö on "yhtä kansaa" ja jota hallitsee "yksi valtio"

Kööpenhaminan Polis-Centerin (ja erityisesti Mogens Herman Hansenin) tutkimuksiin aiheesta kannattaa perehtyä. Kyseinen kansainvälinen tutkimusputiikki erikoistuu muinaisten kaupunkivaltioiden (’polisten’) tutkimukseen. Yksi keskuksen tutkimushavainnoista on esimerkiksi se, että laajatkaan kaupunkivaltioimperiumit ja -kansallisvaltiomaiset- kaupunkivaltiot kuten Niilin varteen levittäytynyt Egypti, Kreikan kaupunkien muodostamat vapaaehtoisfederaatiot tai muinainen Israel, eivät rakenteellisesti eivätkä kansalaistensa arkikokemuksen tasolla olleet muuta kuin pelkkiä kaupunkivaltioita. Sen lisäksi, että Egyptin, Sumerian, Persian, Rooman ja muiden polisten eri valtakaudet olivat rakenteellisesti yhden merkittävän poliksen dominanssiin ja hyvinvointiin rakentuvia järjestelmiä (silloinkin kuin niihin sisältyi muitakin imperiumin alueella olevia menestyviä kaupunkeja ja kansalaisuuskäsitettä), ensisijaisinta yhteiskunnallista identiteettiä ei niissä edustanut laajaan -maankaltaiseen- territorioon kuuluminen, kuten myöhemmissä kansallisvaltioissa, vaan pikemminkin tiettyyn paikkakuntaan kuuluminen. Tekninen kansalaisuuskin määrittyi valtakunnan keskuskaupunkiin kuulumisen, kuten esim. -roomalaisuuden- kautta, vaikka henkilö olisikin -roomalaisuudella- palkittu Jerusalemin juutalainen tai germaani Britanniasta. Abbasiidien aikana tiettävästi ensimmäistä kertaa yritettiin tehdä -oman maan- rakastamisesta -oman heimon- tai -kaupungin- rakastamista ensisijaisempaa, mutta sekin lopahti mm. sen tähden, että siihen eivät imperiumin eri osat olleet vielä poliittisesti tai kulttuurisesti valmiita. ’Ummah’ on arabiaa, joka kääntyy joko -kansaksi-, -kansakunnaksi-, -yhteisöksi- tai -sukupolveksi-.

Absolutismin aikana (kuten mm. Elisabet I:n valtakaudella) voitiin jo puhua rakenteellisesti maankaltaisista kansallisvaltiokokonaisuuksista monissa Euroopan maissa (mutta ei esim. Suomessa). Nämä yhteiskunnat eivät eronneet vain rakenteellisesti kaupunkivaltioista, vaan niiden valtaväestöjen voidaan erilaisten käsillä olevien narratiivien ja käsikirjoitusten perusteella jo sanoa ’kokeneen’ merkittävää kansallistunnetta kotiseuturakkauden rinnalla. Yhtä kaikki, suurin osa nykypäivään asti säilyneistä historiallisen "kaupunkivaltion- keskuskaupungeista näyttelevät tänä päivänä ratkaisevasti vaatimattomampaa osaa laajemmassa kansallisessa tai liittovaltionkaltaisessa valtiojärjestelmässä kuin mitä ne näyttelivät muinaisen kaupunki-imperiumin hermokeskuksena. Rooma on tänä päivänä osa Italiaa, Ateena osa Kreikkaa, Konstantinopoli (Istanbul) osa Turkkia ja muinaiset Kaksoisvirtainmaan kaupungit osa Irakia ja Irania. Yksikään näistä ei tule ihan kohta itsenäistymään, eivätkä niiden kunnallishallinnot hallitse koko valtakuntaa. Tänä päivänä separatistisetkin liikkeet tavoittelevat yksinomaan kansallisvaltioita. Kaupunkivaltioiden laajamittaiseen paluuseen ei ole viitteitä ja moisen pitäminen realistisena tulevaisuudennäkymänä on lähinnä fantastista tuubaa.

Kuvaavaa tälle koko trendille on se, että yksittäisten heimojen reviirit, yksittäiset kaupunki-imperiumit ja yksittäiset laajemmat maavaltiot (ml. kansallisvaltiot) ovat hyvinkin voineet vaihtua, syntyä tai hajota, vaikka samanaikaisesti niissä asustaneet ihmiset ja kulttuurit onnistuivat säilymään ja kehittymään. Kuvaavaa on myös se, että kunkin korkeamman kertaluvun järjestelyn ensimmäistä kertaa muodostuttua tiettynä historian ajankohtana, ne ovat systemaattisesti yleistyneet ja vähitellen sulauttaneet sisäänsä alemman kertaluvun järjestelyjä. Toisaalta perheet, heimot, kaupungit ja kansallisvaltiot eivät ole järjestelminä tuhoutuneet. Ne ovat vain menettäneet absoluuttisen suvereeniutensa eri historian aikoina. Autonomisina yksikköinä ne ovat säilyneet keskeisinä päätöksenteon ja toiminnan yksikköinä itseään laajemmissa valtiojärjestelmissä. Siinä missä kotiseuturakkauden ja kaupunkien lopullisesta tuhosta on irrationaalista huolestua kansallisvaltioiden muodostumisessa, myös isänmaallisuuden ja kansallisvaltioiden tuhoutumisesta ei ole historiallisesti perusteltua lietsoa kauhua. Niistä on tullut rakenteellinen osa suuremman kertaluvun järjestelyjä (EU:n ja Yhdysvaltojen kohdalla voidaan puhua tuoreimmista laajamittaisista kansallisvaltioiden tai verrattavien territorioiden yhdistymisistä liittovaltioksi tai liittovaltiota enteileviksi järjestelmiksi).

Lienee myös paikallaan huomauttaa, että valtioiden maantieteellinen laajuus ei ole tässä trendianalyysissä yhtä oleellista kuin valtiojärjestelmän kerrostuneisuuden aste. Kaupunkivaltioimperiumit olivat toisinaan valtaisia, tosin suurimmat kansallisvaltioimperiumit (esim. Britti-imperiumi laajimmillaan) olivat vielä valtavampia. Kaupunki-imperiumit olivat kuitenkin rakenteellisesti ylipaisuneita kaupunkeja ja siksi monessa mielessä vain "näennäissuuria" kartalla. Sama päti kansallisvaltioimperiumeiihin. Käytännössä valtaosa kaupunki-imperiumin sisäänsä nielaisemista maaseutuyhdyskunnista ei koskaan ollut suorassa kontaktissa keskukseen ja syrjäyhteisöissä eleltiin käytännössä tyystin itsenäisinä yksikköinä harvakseltaan ilmaantuvaa maakunnallista veronkantajaa lukuunottamatta. Yksittäisiä despoottikuvernöörejä lukuunottamatta veronkantoa ei ole kautta historian suoritettu useimmissa köyhissä syrjäkylissä juuri lainkaan johtuen puhtaasti logistisista syistä ja veronkannon panos-tuotos suhteesta. Kaupunki-imperiumien ja myöhempien siirtomaaimperiumien romahtamisessa ei tapahtunut oikeastaan mitään muuta kuin reaalitilan paljastuminen ja näennäistilan luhistuminen. Imperiumit -- sekä kaupunkivaltio- että kansallisvaltioimperiumit -- ovat aina olleet epästabiileja (ja lopulta itsetuhoisia) järjestelmiä siinä missä puhdas anarkiakin.

Jatkuu ensi numerossa...
« Last Edit: May 10, 2012, 11:58:38 by Sam Karvonen »
"Ihmiskunnan hyvinvointia, sen rauhaa ja turvallisuutta, ei voida saavuttaa ennen kuin sen ykseys on lujasti vakiinnutettu." - Bahá'u'lláh(1817-1892)

Offline Sam Karvonen

  • Hero Member
  • *****
  • Posts: 1416
Re: Onko historialla suuntaa?
« Reply #1 on: May 10, 2012, 11:49:10 »
Historiallisesti oleellisempaa kuin valtion alkuperäinen (mahdollisesti sotaisakin ja imperialistinenkin) muodostumistapa on se, onko se lopulta muodostanut yksikön, jonka jäsenet haluavat kuulua siihen. Silloin kuin on, siitä on muodostunut melko stabiili yksikkö. Silloin kuin ei, se on osoittautunut epästabiiliksi. Valloitussotien jälkeen on lähes vääjäämättä esiintynyt kapinointia ja rähinöintiä valloitetuilla alueilla, mutta joissakin tapauksissa vuosikymmenten tai vuosisatojen rähinöinnin seurauksena myös emovaltio on joutunut joustamaan ja kulttuuri alkanut yhdenmukaistua, mikä on ennen pitkää johtanut stabiiliin yhteiskuntaan.

Suuret liittovaltiot edustavat historiallisesti toistaiseksi kehittyneimpiä valtiojärjestelmiä. Mitä tulee Yhdysvaltoihin, 13 siirtokuntaa julistautui itsenäiseksi vuoden 1776 itsenäisyysjulistuksella kesken vapaussotaa. Amerikan vapaussota oli vasta edellisvuonna alkanut, ja päättyi vasta vuonna 1779. Maa tunnustettiin vapaussodan jälkeen vuonna 1783, mutta siitä tuli faktisesti liittovaltio vasta vuonna 1787, jolloin perustuslaki otettiin käyttöön. Toisin sanoen, USA:n liittovaltio syntyi suvereenien valtioiden vapaaehtoisena yhteenliittymisenä, joskin 11-vuotiaitten sellaisten.

EU:n tila ja tulevaisuus on puolestaan huomattavasti avoimempi kysymys. Se saattaa kaatua, mutta siinäkin tapauksessa historiallisella todennäköisyydellä tilalle muodostuu jotain muuta. Toisaalta eräänlainen EU-perustuslaki on jo salakavalasti saatu laadittua (mikä ei minua henkilökohtaisesti vaivaa missään määrin). Sille on vain annettu salonkikelpoisempi nimi - Lissabonin sopimus. Tällaista on politiikka. Lissabonin sopimus on faktisesti EU-perustuslaki, joka sisältää lähes kaikki alkuperäiseen perustuslakiesitykseen kuuluneet klausuulit. Se on juridisesti huomattavasti voimakkaampi perustuslaki kuin esimerkiksi Iso-Britannian magna carta oli aikoinaan ja monessa mielessä vastaa vahvuudeltaan Yhdysvaltain liittovaltiosopimusta (perustuslaki), mikä pitää sisällään mm. juridisen mahdollisuuden osavaltioille irtaantua liittovaltiosta. Erityisesti enemmistöpäätösten mahdollisuus on Lissabonin sopimuksen nojalla laajentunut ja monipuolistunut entisestään, mikä faktisesti vastaa Yhdysvaltain edustajainhuoneen ja senaatin valtaa. Mitä tulee Yhdysvaltain kaltaiseen ylikansalliseen väkivaltamonopoliin, EU on selkeästi jäljessä, mutta siihen suuntaan on johdonmukaisesti edetty kaikista ilmakuopista huolimatta. YUTP-prosessi (yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka) on Lissabonin sopimuksen myötä vain jatkunut ja tiivistynyt, turvatakuut formalisoituneet, yhteiset sotaharjoitukset lisääntyneet ja yhteisten puolustusvoimien tavoite pysynyt loogisena päätepisteenä prosessille. Turvatakuut lienevät merkittävin Lissabonin tuoma lisä ja edustavat askelta yhteisten puolustusjärjestelyjen vahvistumisen trendissä. Mikäli trendi jatkuu, on koko EU ennen pitkää NATO-jäsen tai sitten tilalle kehkeytyy jokin uusi puolustusyhteistyö, joka eliminoi juridisen mutkikkuuden NATOon kuuluvien EU-jäsenmaiden ja muiden EU-jäsenmaiden välillä. Yhtä kaikki, viimeisen 20-vuoden aikana puolustusyhteistyö Euroopan maiden välillä on vain tiivistynyt, mutta kansallisvaltioiden reaalipolitiikalle tyypillisen varovaisin askelin.

1900-luvun maailmansotien jälkeen ihmiskunta näyttää lisäksi jossain määrin oppineen, että suora miehitysvalta ei johda kestävään yhteiskuntaan ja että on viisaampaa jo lähtökohtaisesti rakentaa yhteiskuntajärjestys vapaaehtoisen yhteenkuuluvuuden periaatteelle, joka keskimäärin rajoittuu oman tai tutun kulttuuripiirin alueelle. Tämäkin "kansallistunne- on kuitenkin elänyt ja edelleen elää jatkuvassa muutostilassa, onhan kyseessä lopulta subjektiivinen kokemus. Kuvaamassani trendissä se on pitkässä juoksussa laajentunut perheidentiteetistä heimo-, kaupunki- ja kansallisidentiteetiksi. Tässäkään suhteessa ei ole mitään syytä olettaa, että trendi yht’äkkiä pysähtyisi saati vaihtaisi suuntaansa.

Nykypäivänä sodat ovat todistetusti harvinaisempia, mutta myös potentiaalisesti tuhoisampia. Sodan riski ei ole kadonnut, eikä edes suursodan riski. Intia, Pakistan ja Kiina ovat ydinasevaltoja. Intian niemimaan alueella kolme vuotta tarkkailleena en näe perusteluja sivuuttaa Intian ja Pakistanin välisen jännitteen purkautumisvaaraa epätodellisena, vaikkakin kenties epätodennäköisenä. Venäjä on myös edelleen Venäjä. Suursodan riski on olemassa maailmassa niin kauan kuin on olemassa suureen sotaan kykeneviä valtioita, joiden välillä on poliittisia jännitteitä, ja joiden väliset jännitteet voivat sisäpoliittisen myllerryksen tai muutoksen (mm. islamistien valtaannousu Pakistanissa tai venäläisen äärikansallismielisyyden nousu Venäjällä) myötä ratkaisevasti pahentua. Tällaisten uhkaskenaarioiden toteutuminen voi potentiaalisesti olla tuhoisuudessaan maailmansotien luokkaa. En tietystikään tahdo maalailla piruja seinille, mutta nyt puhutaan mahdollisuuksista ja riskeistä, jotka ovat todellisia, mutta juuri tällä viikolla tänä vuonna epätodennäköisen tuntuisia. On lähes mahdotonta sanoa, mikä on tilanne tällä viikolla ensi vuonna tai kolmen vuoden päästä. Profeetta-nimittelyistä huolimatta en itse väitä omaavani sellaisia meedion lahjoja.

Talouden saralla aaltoliikkeinä puhkeavat globaalit talouskriisit ovat jo yli vuosisadan johtaneet entistä kiinteämpään kansainväliseen yhteistyöhön. Globaalimarkkinoiden yhteennivoutumisen myötä yhden taloudellisesti merkittävän maailmankolkan kriisiytyessä saa koko muu maailma tuta. Kerrannaisvaikutus on ilmeinen. EU:n lisäksi yhteisiin sisämarkkinoihin ja turvallisuusjärjestelyihin tähtääviä poliittis-taloudellisia integroitumistrendejä on parhaillaan meneillään kaikilla mantereilla (AU, Mercosur, ASEAN). WTO:n neuvottelukierroksilla ja erinäisten G-kokoonpanojen löpinärundeilla pyritään jatkuvasti järkeistämään taloudellisia ja poliittisia kipupisteitä, mutta toimintaa on kuvastanut myös tietynlainen epätoivo. Reagointi tapahtuu lähes vääjäämättä eriasteisen kriisiytymisen vanavedessä, eikä yhteisiä valvontajärjestelmiä vahvisteta juuri koskaan ennalta ehkäisevästi, koska kansallinen suvereniteetti. Vain jälkiviisaasti ja nurkuen muiden vaihtoehtojen käydessä vähiin. Siksi olemassa olevat hallitustenväliset järjestöt (erit. YK kaikkine elimineen) ja EU:kin ovat lopulta melko hampaattomia järjestelmiä liittovaltioon verrattuna. Kriisienkin pakottamat yhteisjärjestelyt ovat olleet liian varovaisia, mikä on johtanut kriisien kierteeseen. Politiikan saralla Maailmansodan oli tapahduttava Kansainliiton perustamiseksi, joka osoittautui sangen hampaattomaksi järjestelmäksi. Toisen maailmansodan piti tapahtua YK:n perustamiseksi, joka on kasvaneesta relevanssistaan huolimatta edelleenkin sangen hampaaton järjestelmä. Toisen maailmansodan piti myös tapahtua EU:n perustamiseksi, joka on osoittautunut huomattavasti edellä mainittuja -˜hampaallisemmaksi’, mutta yhtä kaikki Yhdysvaltoihin verrattuna tehottomaksi ja raskaaksi järjestelmäksi. Lissabonin sopimuksen myötä kansallinen suvereenius on entisestään heikentynyt monilla päätöksenteon alueilla, mutta Yhdysvaltain kaltaiset sisämarkkinat, yhteinen kieli ja byrokratia, sekä väkivaltamonopoli ovat vielä tyystin tavoittamatta, mikä myös heittää jatkuvan varjon EU-hankkeelle. EU ei periaatteessakaan voi täyttää perustamistarkoitustaan nykymuodossaan, mikä sinänsä tekee EU:sta alttiin täysin perustellulle kritiikille.

Nk. -globalisaatio- näyttäisi kuitenkin viimeisen kahden vuosisadan aikana tapahtuneen eri toimialoilla sangen eritahtisesti. Viestinnän globalisaatio on ollut kaikkein nopeinta. Globaalisti integroituja lennätin- ja postijärjestelmiä kehitettiin jo 1800-luvun loppuneljännekseen tultaessa, mikä mahdollisti ensi kertaa ihmiskunnan historiassa globaalien talousresurssien teknisen hallinnan. Myös talouden globalisaatio näyttää ehtivän aina ennakkoon uudelle välietapille politiikan globalisaation laahatessa hengästyneenä kintereillä. Johtuen kuitenkin niiden keskinäisestä riippuvuussuhteesta, edellinen vetää jälkimmäistä kiriin. Juuri markkinoiden nopea integroituminen ennen niissä toteutuvaa vapaata kauppaa globaalisti suojelevaa elinkeinovapauslainsäädäntöä ja trustilakeja aiheuttaa globaalien talousresurssien yksipuolista manipuloimista yksittäisten talousalueiden hegemonian suojelemiseksi (lue: protektionismi). Globaalit markkinat ovat jo niin toisiinsa nivoutuneita, että faktisesti voimme oikeastaan jo puhua yhdestä yhtenäisestä maailmanmarkkinasta, jota kuitenkin rankasti säädellään ja manipuloidaan kansantaloudellisin verukkein protektionistisilla toimenpiteillä kautta maailman -- milloin tuontitulleilla ja tuontikiintiöillä, milloin maataloustuilla ja vientituilla. Yhden maailmankolkan kuluttajien sekä pankkien (eikä vain jomman kumman) holtiton käyttäytyminen aiheuttaa integroiduissa globaaleissa markkinoissa globaaleja kriisejä, jotka vaikuttavat suoraan esim. rutiköyhien maailmankolkkien ruuan hintojen nousuun. Järjestelmä on kestämätön ja ilman globaalia elinkeinovapautta, työvoimaa ja vapaata kilpailua suojelevaa lainsäädäntöä sekä pankkitoiminnan reunaehtojen globaalia sääntelyä (itse en näe mitään keskinäistä ristiriitaa edellämainituissa periaatteissa) homma menee ketuilleen aina uudelleen ja uudellen kunnes sieltä kielekkeeltä ollaan iloisesti maan kamaralle tömähdetty ja pettuleipää mussutettu riittävän monta kertaa.

Parhaillaan ollaankin kiinnostavassa tilanteessa, missä taloudellista globalisaatiota voidaan käytännössä hallita vain entistä suuremmalla ja laaja-alaisemmalla poliittisella globalisaatiolla. Talouden globalisaatio tulee ihmiskunnalle hyötykäyttöön vain politiikan globalisaatiolla, joka huolehtii globaalista markkinatalouden suojelemisesta (mikä pitää sisällään myös työntekijöiden perusoikeuksien ja etujen suojelun), sen ehdoista ja joka estää kilpailun vääristelyn.

Väitänkin, että tilanteessa, jossa maapallolla on kunakin hetkenä vain rajallinen määrä ihmis- ja luonnonresursseja, 190 suvereenia ja ensisijaisesti omaa etua ajavaa valtiota on "järjestelmänä" rakenteellisesti estynyt hallitsemaan resursseja tavalla, joka tyydyttäisi suurinta osaa näistä valtioista (itse asiassa ei yhtäkään valtiota täysin, vaikka kuuluisikin nykyjärjestyksessä nettoedunsaajiin). Jännite ja konfliktin vaara on siis nykyjärjestelyyn sisäänrakennettu ja sen purkautumistodennäköisyys muodossa tahi toisessa on pyöreät 100 %. Siispä väitän, että nykyinen suvereenien kansallisvaltioiden anarkiaan pohjimmiltaan perustuva järjestys on epästabiili ja itsetuhoisa. Olkoonkin, että sitä säännellään yltiömonimutkaisella monenkeskisten ja kahdenvälisten sopimusten verkolla. Sopimusverkosto itsessään on sangen kaaoottinen ja sopimusten kattavuus, sitovuus ja valvontamekanismit vaihtelevat rankasti.

Summa summarum: Makrohistorian kokonaisvaltainen tarkasteleminen näyttäisi siis paljastavan, että yhteiskuntajärjestys on pitkillä aikaskaaloilla elänyt jatkuvassa muutostilassa ja alemman kertaluvun järjestelmät ovat aina ennen pitkää sulautuneet korkeamman kertaluvun yhteiskunniksi. Edellä tiivistetysti esitetyt makrohistorialliset faktat puhuvat puolestaan ja joka kiistää ne, esittäköön uskottavamman faktoihin perustuvan makrohistoriallisen analyysin, joka kumoaa edellä kuvatun systemaattisen yhteiskunnallisen laajenemistrendin.

Teoriassa on tietysti mahdollista, että historiallinen laajentumistrendi pysähtyy kansallisvaltioon tai jopa kääntää suuntaansa. Mutta todistustaakka tässä ketjussa siirtyy vastaväittäjälle, koska vaihtoehtoinen uskottava globaali historiikki on jo esitetty. Mikäli vastaväitteenä laajentumistrendille esitetään n. 15 000 vuotta jatkunut lainkaltaiselta laajentumistrendiltä vaikuttava puhdas sattuma, on vastaväittäjän osoitettava tilastolliseen satunnaisuuteen vedoten, miksi kulttuurievoluutiossamme ihmislaji on kuitenkin johdonmukaisesti aina suosinut vapaaehtoisia yhteistyösuhteita entistä laajempien ihmisjoukkojen kesken.

Parahin terkuin,

Saarna-Sami
« Last Edit: May 10, 2012, 12:16:30 by Sam Karvonen »
"Ihmiskunnan hyvinvointia, sen rauhaa ja turvallisuutta, ei voida saavuttaa ennen kuin sen ykseys on lujasti vakiinnutettu." - Bahá'u'lláh(1817-1892)

Offline Vöyri

  • Full Member
  • ***
  • Posts: 144
    • Botanist on Alp
Re: Onko historialla suuntaa?
« Reply #2 on: May 11, 2012, 07:30:24 »
Tuota, toki informaation lisääntyminen ja työnjaon monipuolistuminen on ollut trendinä jonkin aikaa, mutta koska kaikesta päätellen teemme tätä ensi kertaa ja potentiaalisesti aikaa sinänsä on valtavasti enemmän kuin mitä olemme toistaiseksi kokeneet niin emme varmastikaan voi tehdä tähänastisesta mitään pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Tietyt lähes eksponentiaaliset kasvutrendit voivat hyvin ennustaa myös mahdollista teollisen sivilisaation romahdustakin, ehkä historiamme osoittautuu sykliseksi, ehkä se vain päättyy ja tänne ei jää ihmiskunnasta kiveä kiven päälle. Mutta varmasti todennäköisin vaihtoehto vaikkapa seuraavalle sadalle vuodelle on, että nykyiset trendit edelleen jatkuvat.

Offline mh

  • Hero Member
  • *****
  • Posts: 1704
Re: Onko historialla suuntaa?
« Reply #3 on: May 11, 2012, 09:19:52 »
Jääkausi kaiken muuttaa voi.

Offline Julmuri

  • Administrator
  • Hero Member
  • *****
  • Posts: 3920
  • Pienimunainen fasisti
Re: Onko historialla suuntaa?
« Reply #4 on: May 11, 2012, 11:23:57 »
Jääkausi kaiken muuttaa voi.

Tai ydinsota
"Jos Suomi olisi esim. Latvian kaltainen persereikä, meillä ei olisi mitään ongelmaa turvapaikkaturismista" - nimimerkki "kami" Hommaforumilla

Offline sr

  • Hero Member
  • *****
  • Posts: 3079
Re: Onko historialla suuntaa?
« Reply #5 on: May 11, 2012, 12:34:56 »
Summa summarum: Makrohistorian kokonaisvaltainen tarkasteleminen näyttäisi siis paljastavan, että yhteiskuntajärjestys on pitkillä aikaskaaloilla elänyt jatkuvassa muutostilassa ja alemman kertaluvun järjestelmät ovat aina ennen pitkää sulautuneet korkeamman kertaluvun yhteiskunniksi. Edellä tiivistetysti esitetyt makrohistorialliset faktat puhuvat puolestaan ja joka kiistää ne, esittäköön uskottavamman faktoihin perustuvan makrohistoriallisen analyysin, joka kumoaa edellä kuvatun systemaattisen yhteiskunnallisen laajenemistrendin.

Teoriassa on tietysti mahdollista, että historiallinen laajentumistrendi pysähtyy kansallisvaltioon tai jopa kääntää suuntaansa. Mutta todistustaakka tässä ketjussa siirtyy vastaväittäjälle, koska vaihtoehtoinen uskottava globaali historiikki on jo esitetty. Mikäli vastaväitteenä laajentumistrendille esitetään n. 15 000 vuotta jatkunut lainkaltaiselta laajentumistrendiltä vaikuttava puhdas sattuma, on vastaväittäjän osoitettava tilastolliseen satunnaisuuteen vedoten, miksi kulttuurievoluutiossamme ihmislaji on kuitenkin johdonmukaisesti aina suosinut vapaaehtoisia yhteistyösuhteita entistä laajempien ihmisjoukkojen kesken.

Olen melko lailla 1:1 samaa mieltä tuon makrotrendisi suhteen. Mutta tuohon Julmurin kirjoittamaan liittyen sanoisin, että tuhannen taalan kysymys on se, että saadaanko se seuraava isompi askel, globaalin poliittisen järjestelmän luonti onnistumaan rauhanomaisesti, vai ehtivätkö kansallisvaltiot ottaa vielä kerran oikein todenteolla mittaa toisistaan, tällä kertaa ydinasein. Tähän liittyen juuri äskettäin tuli julkisuuteen uutinen, jonka mukaan USA:n sotilaskoulussa opetettiin kurssia, joka keskittyi totaaliseen sotaan maailman 1.4 miljardia muslimia vastaan ja sisälsi ajatuksia siviilikohteiden (ml. Mekka ja Medina) ydinpommittamisesta.
With or without religion, you would have good people doing good things and evil people doing evil things. But for good people to do evil things, that takes religion. -Steven Weinberg