Tässä on oma suomenkielinen referaattini Malikin artikkelista:
Ei ole täysin selvää, mitä monikulttuurisuudella ylipäätään tarkoitetaan: yhteiskuntaa, jossa esiintyy monia kulttuureja, vai käytännön poliittisia päätöksiä, jolla tällaista yhteiskuntaa hallinnoidaan.
Monikulttuurisuuskeskustelua käytetään korvikkeena useille eri asioille, joista pitäisi keskustella: työväenluokan aseman rapautuminen; maahanmuutto; yleinen pettyneisyys tai tyytymättömyys politiikkaan; identiteettikysymykset.
Monikulttuurisuuden hallinnointi on ollut eri maissa erilaista, joten yksien ja samojen iskulauseiden käyttäminen joka maassa ei ole mielekästä.
Monikulttuurisuutta hallinnoivat poliittiset päätökset ovat päätyneet sementoimaan etnisiä jakoja niiden purkamisen asemesta. Muslimi ei ole kansalainen vaan muslimi; intialainen ei ole kansalainen vaan intialainen; ja tähän tyyliin noin yleensä.
Nykyinen monikulttuurisuus ja kirjavuus ei ole historiallisesti niin suurta ja poikkeavaa kuin yleensä väitetään. Ranskan väestöstä vain 12 prosenttia pystyi ilmaisemaan itseään korrektisti ranskaksi vallankumouksen aikoihin, ja maan ranskalaistaminen edellytti suorastaan maan sisäistä ”siirtomaavaltaa”.
1800-luvun köyhät englantilaiset olivat viktoriaanisen yläluokan näkökulmasta suorastaan ”eri rotu”, ja niin varallisuuden kuin kulttuurinkin osalta erot viktoriaanisten rikkaiden ja köyhien välillä olivat paljon suurempia kuin nykyään perusbritin ja vaikkapa bangladeshilaisten maahanmuuttajien jälkeläisen välillä: molemmat syövät samaa pikaruokaa, hurraavat samoille jalkapallojoukkueille, tiiraavat samoja pornosivuja netistä ja ostavat roinansa samoista marketeista.
Ennen toista maailmansotaa Euroopan sisällä liikkuneet maahanmuuttajat herättivät aivan samantyyppisiä pelkoja ja epäluuloja kuin nykyiset Euroopan ulkopuolelta tulleet. Vuonna 1905 säädettiin laki, jonka tarkoituksena oli pysäyttää itäeurooppalaisten juutalaisten virta Isoon-Britanniaan. (Lakia säätämässä ollut Arthur Balfour muuten lupasi sittemmin Britannian tukevan juutalaisten pyrkimystä perustaa kansallinen koti Palestinaan – ns. Balfourin julistus.)
Malik ei mielellään puhu rasismista, mutta sanoo aika suoraan, että ihonväri ja kulttuuri-identiteetti on saanut nykyään suuremman merkityksen yhteisöjen rajaajana kuin aikaisemmin luokkaidentiteetti. Alkujaanhan ihonvärirasismi syntyi siitä, että ihonväri oli sosiaalisen alemmuuden (esimerkiksi orjaluokkaan kuulumisen) merkki.
Tämän taustalla on aikaisempien luokkaidentiteettien, työväenliikkeen, ammattiyhdistysliikkeen ja työväenluokan sekä perinteisen vasemmisto-oikeistojaon mureneminen. (Voisin tähän lisätä, että vasemmistolaisuudesta ja oikeistolaisuudestakin on tulossa eräänlainen kulttuuri-identiteetti, jolla ei enää ole yhteiskunnallista relevanssia. Tämän näkee siitäkin, että meitäkin haukkuvat äärivasemmistolaisiksi kaikenlaiset rikollisen alaluokan edustajat, joiden uskottavuus nimenomaan oikeistolaisina olisi nollassa, jos vasemmisto-oikeistojakoon liittyisi enää minkäänlaista yhteiskunnallista relevanssia.)
Markkinatalous on laajentunut koko yhteiskuntaan samalla kun aikaisemmat ryhmäidentiteettejä luovat instituutiot (kuten juuri jokin työväenliike) ovat kadonneet.
Seuraus on, että ihmiset näkevät itsensä yhä enemmän uskonnollisten, kulttuurillisten tai etnisten erityisryhmien jäseninä.
Tästä taas seuraa, että ihmiset eivät enää pohdi, mikä olisi hyvän yhteiskunnan malli, vaan heitä kiinnostaa, että heidän oma yhteisönsä menestyisi. Hyvää yhteiskuntaa ei enää voi yrittää rakentaa, koska taloudellisen oikeaoppisuuden saarnaajat tulevat välittömästi sormi pystyssä kertomaan, että noin ei saa tehdä, koska se on taloudellisesti vääräoppista.
Kun laajamittainen maahanmuutto entisistä siirtomaista Isoon-Britanniaan alkoi, valkonaamapäättäjät olivat huolissaan siitä, mitä tämä vyöry aiheuttaisi yhteiskunnassa. Maahanmuuttajat itse halusivat työtä ja asuntoja, eikä heitä mitenkään kiinnostanut tehdä omasta kulttuuristaan poliittista kysymystä. He eivät halunneet erityiskohtelua, vaan nimenomaan samanarvoista kohtelua, ja heidän poliittinen protestinsa ja mellakointinsa oli vastalausetta eriarvoiselle kohtelulle, kuten poliisiväkivallalle ja rasismille. 1980-luvun alussa briteissä mellakoitiinkin aivan toisessa mittakaavassa kuin nykyisin.
Monikulttuurisuus valtion politiikkana on noiden aikojen perua. Maahanmuuttajayhteisöihin luotiin yhteydet ja pestattiin kontaktihenkilöt. Tästä vain seurasi se, että maahanmuuttajia alettiin kohdella toisella tavoin eriarvoisesti – ei kansalaisina, vaan maahanmuuttajayhteisöjen jäseninä, joiden yhteys päättäjiin ja valtiovaltaan kulki yhteisöjohtajien kautta. Tämä tietenkin oli omiaan vain konsolidoimaan yhteisöjen erillisyyden.
Vuonna 1985 Birminghamin Handsworthin alueella oli mellakoita, joiden tuloksena perustettiin erityisiä ”sateenvarjoryhmiä”, komiteoita, joiden tarkoituksena oli ajaa yhteisöjen etuja kaupungin päätöksenteossa. Komiteoista tuli sitten etnisesti määriteltyjen läänityksien lääninherraneuvostoja.
Tällaisten lääninherraneuvostojen väsääminen aiheutti käytännössä vähemmistöjen sisäisten vähemmistöjen sortoa. Hieman karrikoiden: jos maahan tuli porukkaa vaikkapa sunnienemmistöisestä Bongostanista, shiialaiset bongostanilaiset suljettiin Bongostanista tulleiden painostusryhmän ulkopuolelle, ja tähän tyyliin noin yleensä.
Tästä on tietysti seurannut, että jos 1980-luvulla jamaikalaiset ja pakistanilaiset osoittivat yhdessä mieltä, nyt jamaikalaiset ja pakistanilaiset tappelevat toisiaan vastaan.
Tulos ei siis ole ”monikulttuuri”, vaan joukko kilpailevia monokulttuureja.
Saksassa lähtökohta taas oli se, että maahanmuuttajat nähtiin pelkkinä työorjina, joille ei haluttu antaa kansalaisuutta. Samalla kuitenkin oltiin riippuvaisia heidän työpanoksestaan.
Saksalainen monikulttuurisuus alkoi 80-luvulla, kun autettiin maahanmuuttajayhteisöjä säilyttämään oma kulttuurinsa. Kansalaisuutta maahanmuuttajille ei kuitenkaan haluttu myöntää, ei liioin pyrkiä kehittämään saksalaista valtakulttuuria inklusiivisempaan suuntaan.
Tällöin maahanmuuttajillakaan ei ole kunnon kannustinta oppia saksaa.
Ranskassa virallinen politiikka ei ole ollut ollenkaan monikulttuurista, vaan päin vastoin: siellä vaaditaan kaikkia, myös oman maan alkuperäisiä vähemmistöjä, sopeutumaan ranskalaiseen malliin. Siellä on kuitenkin oma terroristiongelmansa, joten homma ei tunnu toimineen oleellisesti paremmin kuin Isossa-Britanniassa tai Saksassa.
Ranskan muslimit eivät ole erityisen hurskaita, ja niin sanottuun muslimimaahanmuuttajayhteisöön lasketaan suuri joukko uskonnollisesti täysin välinpitämättömiä ihmisiä. Kuten muuallakin, myös Ranskassa on tehty se virhe, että ihmiset, joilla on ollut hyvinkin monenlaisia identiteettejä, on käytännössä väkisin tungettu muslimirakoon. Jos meillä on vaikkapa jalkavammainen algerialainen kultaseppä, joka pitää jalkapallosta, virallinen taho ja mediat näkevät hänet aina ainoastaan muslimina, eivät penkkiurheilijana, liikuntavammaisena eivätkä käsityöläisenä.
Pohjoisafrikkalaiset maahanmuuttajat ovat Ranskassa kokeneet raakaa rasismia siinä missä tummaihoiset maahanmuuttajat naapurimaissakin. Ranskan virallinen politiikka on kuitenkin jättänyt rasismin uhrit pitkälti oman onnensa nojaan, koska huomion kiinnittäminen rasismiin mielletään rasismista kärsivien etuoikeuttamiseksi ja positiiviseksi erityiskohteluksi.
Front Nationalin nousu on saanut hallitusherrat ottamaan kovemman asenteen – ei rasismiin, vaan – tummaihoisen väestönosan mellakointiin. Sen sijaan että sen takana nähtäisiin slummiutumisen ja rakenteellisen rasismin aiheuttamaa protestia, se esitetään uhkaavana islamin nousuna.
Pettymys poliitikkoihin ja yleinen yhteiskunnallinen vieraantuminen ovat luoneet etnisiä rajoja myöten jakaantuneen Ranskan. Tätä tilannetta Front National nyt koettaa hyödyntää identiteettipolitiikallaan. Muiden puolueiden poliitikot puolestaan yrittävät kalastaa samassa sameassa vedessä kuin FN tekee, jolloin he määrittelevät ranskalaisen identiteetin niin ahtaasti, että pohjoisafrikkalaisten siirtolaisten jälkeläiset eivät mahdu siihen.
Aikaisemmin maahanmuuttajat ja kotimainen vieraantunut alaluokka saattoivat vaatia parempia oloja sekulaarin työväenliikkeen puitteissa kaikki yhdessä. Nyt tämän tilalle on tullut etnisiä rajoja noudattava identiteettipolitiikka.
Malik ehdottaa toki myös parannuksia:
Moninaisuuteen tulisi suhtautua positiivisesti, mutta samalla se tulisi erottaa poliittisesta prosessista. Kulttuurieroja ei pitäisi sementoida kohtelemalla esimerkiksi somaleja ”somaliyhteisönä”.
Vaikka pyritäänkin ”värisokeuteen”, tämän ei tulisi tarkoittaa rasismin huomiotta jättämistä. Rasismia tulee pyrkiä estämään ja rasistisen syrjinnän olemassaolo yhteiskunnassa on tunnustettava. ”Yhteisellä kansalaisuudella ei ole merkitystä, jos eri ryhmiä kohdellaan eri tavoin, olipa kyseessä sitten hyväätarkoittava monikulttuurisuus tai rasismi.”
Monikulttuurisuuden ja sulauttamiseen pyrkivän assimilationismin huonoimmat puolet ovat yhdistyneet nykyisessä politiikassa. Sen sijaan olisi yhdistettävä niiden parhaat puolet: monikulttuurisuuteen kuuluva moninaisuuden hyväksyminen myönteisenä ilmiönä ja assimilationismiin kuuluva yhteisen kansalaisuuden ja kaikkien samanarvoisuuden hyväksyminen.
Valistuksen arvot kuuluvat kaikille. Vasemmiston kulttuurirelativistinen siipi on sitä mieltä, että yhteisiä arvoja ei kuulu olla, koska se olisi imperialismia. Valistuksen arvojen äänekkäimmät kannattajat taas julistavat, että kyseiset arvot ovat pelkästään länsimaisia.
Sopeutuminen sopeuttamisen sijasta. Nykyään panostetaan liikaa siihen, että maahanmuuttaja kotoutuu erilaisten instituutioiden ja yhteiskunnan laitosten kautta. Maahanmuuttaja joutuu täyttämään lippusia ja lappusia ja hänet koulutetaan ja kurssitetaan henkihieveriin. Todellinen kotoutuminen tapahtuu kuitenkin kansalaisyhteiskunnan, henkilökohtaisten suhteiden, yhdistyselämän ja muun sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta. Osa maahanmuuttajien sopeutumisvaikeuksista selittyy sillä, että sosiaalinen vuorovaikutus ja yhdistyselämä ovat murentuneet koko yhteiskunnassa, myös kantaväestön keskuudessa.