Monikulttuurisuus

[Taha Islam]

Loppujen lopuksi jos omistavan luokan tuhoaminen, pakkokollektivisointi ja muut ikävät neuvosto-sosialismia varjostaneet lieveilmiöt jätetään huomiotta, talousjärjestelmänä se ei vain kapitalismille pärjännyt.

Missä tällaista kapitalismia on kokeiltu?

[Vongoethe]

Pitäisikö minun splitata tämä kommunismikeskustelu muualle?

Jep, vaikka ketjuun "Hei, me sosialisoidaan!"

(Bernsteinin ja Wrightin haamuja odotellessa, josko säikyttelisivät tuon nurkan takana piileksivän Ron Paulin loitommalle)

[mh]

Ja mitä tulee kommunismin toimivuuteen niin nykyisen ymmärryksen mukaan elämä valtiottomissa yhteiskunnissa ei ole ollut niin kauhean kamalaa. Siksi tuo vertaukseni tuolla "primitiivisistä yhteiskunnista" "kommunistis-anarkistisina yhteiskuntina" näin niinkuin pienenä ajatusleikkinä. Lähin esimerkki tässä olisi varmaan perinteinen saamelaisyhteisö ja ylipäätään ne mihin kulttuuriantropologiassa liitetään etuliite "egalitarian". Historiallinen narratiivi menneisyydestä pelkkänä pimeytenä kohti sivistyksen valoa ei kestä kovin paljoa lähempää tarkastelua.

Valtiottomissa yhdyskunnissa varmasti kommunismi toimii silloin kun kaikki ovat vapaaehtoisesti sitoutuneet siihen. Kapitalistisen järjestelmän sisälle voidaan siis rakentaa kommunistisia "soluja" mikäli niin halutaan eikä mikään estä nytkään toimimasta niin. Monet toimivatkin ja elävät esim. kommuuneissa. En näe sinänsä ongelmana yhdyskunnan kokoa kunhan kaikki siihen kuuluvat ovat sitoutuneita aatteeseen.

En mä tiedä liittyykö asiaan mitään sitoutumista "aatteeseen". Eihän nyky-yhteiskunnassakaan odoteta sitoutumista mihinkään aatteeseen, vain tiettyjen sosiaalisten konventioiden noudattamista.

[Julmuri]

Ja mitä tulee kommunismin toimivuuteen niin nykyisen ymmärryksen mukaan elämä valtiottomissa yhteiskunnissa ei ole ollut niin kauhean kamalaa. Siksi tuo vertaukseni tuolla "primitiivisistä yhteiskunnista" "kommunistis-anarkistisina yhteiskuntina" näin niinkuin pienenä ajatusleikkinä. Lähin esimerkki tässä olisi varmaan perinteinen saamelaisyhteisö ja ylipäätään ne mihin kulttuuriantropologiassa liitetään etuliite "egalitarian". Historiallinen narratiivi menneisyydestä pelkkänä pimeytenä kohti sivistyksen valoa ei kestä kovin paljoa lähempää tarkastelua.

Valtiottomissa yhdyskunnissa varmasti kommunismi toimii silloin kun kaikki ovat vapaaehtoisesti sitoutuneet siihen. Kapitalistisen järjestelmän sisälle voidaan siis rakentaa kommunistisia "soluja" mikäli niin halutaan eikä mikään estä nytkään toimimasta niin. Monet toimivatkin ja elävät esim. kommuuneissa. En näe sinänsä ongelmana yhdyskunnan kokoa kunhan kaikki siihen kuuluvat ovat sitoutuneita aatteeseen.

En mä tiedä liittyykö asiaan mitään sitoutumista "aatteeseen". Eihän nyky-yhteiskunnassakaan odoteta sitoutumista mihinkään aatteeseen, vain tiettyjen sosiaalisten konventioiden noudattamista.

No, ehkä aate oli vähän väärä sana, mutta joka tapauksessa kyseessä olisi täysin erilainen yhdyskunta, ideologisempi yhteiskunta kuin nykyinen. Näkisin, että jos puhutaan ihan kommunismista eikä mistään "sosialistisista pehmennyksistä" kapitalistisessa järjestelmässä, sen pitäisi tapahtua nimenomaan ihmisten vapaaehtoisesti muodostamien yhteisöjen kautta.

[mh]

Ja mitä tulee kommunismin toimivuuteen niin nykyisen ymmärryksen mukaan elämä valtiottomissa yhteiskunnissa ei ole ollut niin kauhean kamalaa. Siksi tuo vertaukseni tuolla "primitiivisistä yhteiskunnista" "kommunistis-anarkistisina yhteiskuntina" näin niinkuin pienenä ajatusleikkinä. Lähin esimerkki tässä olisi varmaan perinteinen saamelaisyhteisö ja ylipäätään ne mihin kulttuuriantropologiassa liitetään etuliite "egalitarian". Historiallinen narratiivi menneisyydestä pelkkänä pimeytenä kohti sivistyksen valoa ei kestä kovin paljoa lähempää tarkastelua.

Valtiottomissa yhdyskunnissa varmasti kommunismi toimii silloin kun kaikki ovat vapaaehtoisesti sitoutuneet siihen. Kapitalistisen järjestelmän sisälle voidaan siis rakentaa kommunistisia "soluja" mikäli niin halutaan eikä mikään estä nytkään toimimasta niin. Monet toimivatkin ja elävät esim. kommuuneissa. En näe sinänsä ongelmana yhdyskunnan kokoa kunhan kaikki siihen kuuluvat ovat sitoutuneita aatteeseen.

En mä tiedä liittyykö asiaan mitään sitoutumista "aatteeseen". Eihän nyky-yhteiskunnassakaan odoteta sitoutumista mihinkään aatteeseen, vain tiettyjen sosiaalisten konventioiden noudattamista.

No, ehkä aate oli vähän väärä sana, mutta joka tapauksessa kyseessä olisi täysin erilainen yhdyskunta, ideologisempi yhteiskunta kuin nykyinen. Näkisin, että jos puhutaan ihan kommunismista eikä mistään "sosialistisista pehmennyksistä" kapitalistisessa järjestelmässä, sen pitäisi tapahtua nimenomaan ihmisten vapaaehtoisesti muodostamien yhteisöjen kautta.

Viimeisessä lauseessa en voisi olla enempää samaa mieltä. Mutta en sanoisi myöskään, että se olisi yhtään ideologisempi yhteiskunta. Ei nyky-yhteiskunnassakaan arjessa mietitä niitä ideologioita, jotka ovat tiettyjen sosiaalisten konventioiden takana, enkä välttämättä näe, että ideologian kautta rakentaminen olisi mitenkään hedelmällinen tapa rakentaa yhteiskunta, ts. "nyt meidän täytyy tehdä näin koska ideologia sanoo niin" välittämättä siitä mikä se todellinen käsillä oleva ongelma on. Yleensä kun ideologia laitetaan todellisuuden edelle niin aletaan mennä pahasti persiilleen, oli kyse sitten markkinataloudesta, anarkismista, nationalismista, maahanmuuttokritiikistä, you name it... Vanha sanonta siitä, että "sota on liian tärkeää jätettäväksi kenraaleille" sopii muunnelmina enemmän kuin mainiosti myös näihin kysymyksiin.

Mutta se, että yhteiskunta tulisi olemaan radikaalisti erilainen ei mun mielestä ole huono asia. Vähän sellainen olo, että ihmiset käyttää nykyään aivan liian vähän mielikuvitustaan sen suhteen millainen yhteiskunta voisi olla. Mennään jonkinlaisessa vaihtoehdottomassa "aina on ollut näin ja aina on näin oleva" -putkessa, jossa vaihtoehtojen erilaisuus on jotain coca-colan ja pepsin luokkaa. Kuitenkin kun ihmisyyttä katsotaan niin se kirjo miten ihmiset ovat eri aikoina eri paikoissa elämänsä järjestäneet on niin valtava, että mielikuvituksettomuudessa on kyse jostain muusta kuin ihmisyyden rajoituksista.

[Julmuri]

Mutta se, että yhteiskunta tulisi olemaan radikaalisti erilainen ei mun mielestä ole huono asia. Vähän sellainen olo, että ihmiset käyttää nykyään aivan liian vähän mielikuvitustaan sen suhteen millainen yhteiskunta voisi olla. Mennään jonkinlaisessa vaihtoehdottomassa "aina on ollut näin ja aina on näin oleva" -putkessa, jossa vaihtoehtojen erilaisuus on jotain coca-colan ja pepsin luokkaa. Kuitenkin kun ihmisyyttä katsotaan niin se kirjo miten ihmiset ovat eri aikoina eri paikoissa elämänsä järjestäneet on niin valtava, että mielikuvituksettomuudessa on kyse jostain muusta kuin ihmisyyden rajoituksista.

Niin. Minä olen ehkä hieman taipuvainen ajattelemaan, että ihmiset kautta aikojen eivät ole olleet kovinkaan erilaisia. Tietysti tällaisten asioiden ylipäätään pohtiminen on varmasti ennenaikaan ollut harvempien ylellisyyttä, mutta onko vuosituhansia sitten jossain kaupunkikulttuurin kehdossa asuneen jollakin tavalla toimeentulonsa järjestäneen miehen ongelmat olleet kovinkaan erilaisia kuin minuun, en usko. Ihminen on sekä hyvässä että pahassa melko muuttumaton. Ei meistä tarvitse kuin vähän pintaa raapaista niin meidät voi palauttaa mihin tahansa vaiheeseen ihmiskunnan historiassa, hyviin tai huonoihin aikoihin.

En yksinkertaisesti usko siihen, että valtio pystyisi määrittelemään sen, miten ihmiset tosiasiassa kohtelevat toisiaan tai miten oikeudenmukainen maailma on. Minä näen valtion vain jonkinlaisena hätäratkaisuna pitää asiat kasasssa edes jollakin tavalla ja joka tapauksessa se peilaa vain ihmisten yleistä mielipidettä. Tämä koskee ihan kaikkia valtioita, koska eivät edes diktatuurit ole immuuneja ihmisten ajattelulle, koska eivät siihen pääse käsiksi ja virkamiehet kuitenkin ajattelevat. Tosin Pohjois-Koreasta en ole ihan varma, en järjelläni kykene käsittämään sitä valtiota. Neuvostoliitossakin tiukka linja lopulta mureni kun salaa Beatlesia ja minihameita diggailleet ihmiset tulivat tarpeeksi vanhoiksi ottaakseen valtion koneiston hallintaansa. Ainoa mahdollisuus lienee, että kyse ei ole edes mistään oikeasta valtiosta vaan jättimäisestä keskitysleiristä, jossa on eri tasoja. Toisaalta silloinkin se vaatii toimiakseen niitä pohjoiskorealaisia, jotka kaiken tekevät mahdolliseksi. Muualla maailmassa tapahtuneet vallankumoukset ovat osoituksena siitä, että mikään kidutus tai vankileiri ei estä kansaa ottamasta ohjia omiin käsiinsä kun se saa tarpeekseen, mutta miksi Pohjois-Korean kansa ei saa tarpeekseen?

[sr]

Mutta se, että yhteiskunta tulisi olemaan radikaalisti erilainen ei mun mielestä ole huono asia. Vähän sellainen olo, että ihmiset käyttää nykyään aivan liian vähän mielikuvitustaan sen suhteen millainen yhteiskunta voisi olla. Mennään jonkinlaisessa vaihtoehdottomassa "aina on ollut näin ja aina on näin oleva" -putkessa, jossa vaihtoehtojen erilaisuus on jotain coca-colan ja pepsin luokkaa. Kuitenkin kun ihmisyyttä katsotaan niin se kirjo miten ihmiset ovat eri aikoina eri paikoissa elämänsä järjestäneet on niin valtava, että mielikuvituksettomuudessa on kyse jostain muusta kuin ihmisyyden rajoituksista.

No, minä ainakin olen avoin erinäköisille vaihtoehdoille, mutta ennen kuin suostun vaikkapa anarkiaan hyppäämään, niin haluan, että niihin esittämiini kysymyksiin siihen liittyvistä ongelmista pystytään vastaamaan, eikä vain oleteta, että kyllä siellä kaikki sujuu kuin rasvattu, kun ihmiset on vaan kivoja toisilleen. Tämä nykyinen järjestelmäkin toimisi paljon paremmin, jos vain voitaisiin olettaa ihmisten olevan "parempia" toisilleen kuin todellisuudessa ovat. Minusta historia kuitenkin osoittaa, ettei tähän voi luottaa ja siksi tärkeässä asemassa systeemien hyvyyttä tarkasteltaessa ovat juuri rakenteet, jotka huolehtivat siitä, että se toimii, vaikkei ihmiset niin hyviä olisikaan.

Esimerkiksi nykyisessä valtioon perustuvassa mallissa tällaisia ovat perustuslaki yhdistettynä riippumattomaan oikeuslaitokseen, jotka takaavat yksilön oikeudet valtion vallankäytöltä ja demokraattinen poliittinen järjestelmä, joka takaa sen, että hyvin huonosti maata johtavat poliitikot eivät kauaa vallassa pysy. Olen aiemmin pitänyt myös asevelvollisuutta yhtenä tällaisena "turvamekanismina", mutta nykyisin en ole enää niinkään vakuuttunut, että sitä sen puoleen tarvitaan kuin että se edes toimisi kovin hyvin kansan suojana valtion väkivallankäytöltä.

[Jussi O:]

Ideologisuudesta: tyypillinen ideologia on uskomusjärjestelmä, jossa erityinen etu esitetään yleisenä etuna (Patomäki: Uusliberalismi Suomessa). Nyky-yhteiskunnan status quo tai vakaa suunta ei tätä vasten ajatellen ole mitenkään ideologiavapaa.

[mh]

Julmurin viestiin mulla ei oikein ole mitään lisättävää tai poikkipuolista, muuta kuin että Pohjois-Koreassa valtion koneisto on kerta kaikkiaan niin vahva, että se tuntuu kestävän äärimmäisenkin venymisen, kiitos jo useamman sukupolven ajan kestäneen ideologisen koulimisen. Pistihän se miettimään kun henkensä kaupalla maasta paenneet, nykyään suht' tavallisen läntistä elämää Etelä-Koreassa eläneet ihmiset, kertoivat itkeneensä lohduttomasti kuulleessaan Kim il-Sungin kuolemasta.

sr:lle sen verran, että itsekin kammoksun ylhäältä tuotuja muutoksia. Että "hypätkääs nyt tähän järjestelmään, jotka fiksut yhteiskuntainsinöörit ovat suunnitelleet ja jonka pitäis toimia". Ei kiitos. Sen sijaan näkisin, että muutos lähtee alhaalta käsin ja koostuu pienistä asioista ja kyse on juuri niistä eri jännitteistä ja siitä mihin suuntaan halutaan puskea. Tästä saadaan jonkinlainen aasinsilta monikulttuurisuuteen, että yhteiskunta ja sen kulttuuri(t) rakentuvat siitä arjen jokapäiväisestä elämästä, eikä tuota kulttuuria tule tuoda ylhäältä (esim. "suomalainen kulttuuri" tai vaikka joku idealisoitu "työväenkulttuuri", jossa työläisen ei pidä tekemän sitä tai tätä).

[metrics]

Mikä on "hommisälykkö"?

Niin, ehkä käsite hommisälykkö on itsensä kanssa ristiriidassa.

Nyt tällainen on löytynyt. Nimim. "Octavius" kohottaa Helena Erosen tähän asemaan (rinnalleen?) hihamerkkibloggausta käsittelevässä ketjussa.

[Vongoethe]

Kenan Malik/Foreign Affairs March/April 2015, Volume  2, Number 94: The Failure of Multiculturalism - Community Versus Society in Europe

The Failure of Multiculturalism

Community Versus Society in Europe


By Kenan Malik



Thirty years ago, many Europeans saw multiculturalism - the embrace of an inclusive, diverse society - as an answer to Europe’s social problems. Today, a growing number consider it to be a cause of them. That perception has led some mainstream politicians, including British Prime Minister David Cameron and German Chancellor Angela Merkel, to publicly denounce multiculturalism and speak out against its dangers. It has fueled the success of far-right parties and populist politicians across Europe, from the Party for Freedom in the Netherlands to the National Front in France. And in the most extreme cases, it has inspired obscene acts of violence, such as Anders Behring Breivik’s homicidal rampage on the Norwegian island of Utoya in July 2011.

How did this transformation come about? According to multiculturalism’s critics, Europe has allowed excessive immigration without demanding enough integration—a mismatch that has eroded social cohesion, undermined national identities, and degraded public trust. Multiculturalism’s proponents, on the other hand, counter that the problem is not too much diversity but too much racism.


But the truth about multiculturalism is far more complex than either side will allow, and the debate about it has often devolved into sophistry. Multiculturalism has become a proxy for other social and political issues: immigration, identity, political disenchantment, working-class decline. Different countries, moreover, have followed distinct paths. The United Kingdom has sought to give various ethnic communities an equal stake in the political system. Germany has encouraged immigrants to pursue separate lives in lieu of granting them citizenship. And France has rejected multicultural policies in favor of assimilationist ones. The specific outcomes have also varied: in the United Kingdom, there has been communal violence; in Germany, Turkish communities have drifted further from mainstream society; and in France, the relationship between the authorities and North African communities has become highly charged. But everywhere, the overarching consequences have been the same: fragmented societies, alienated minorities, and resentful citizenries.


As a political tool, multiculturalism has functioned as not merely a response to diversity but also a means of constraining it. And that insight reveals a paradox. Multicultural policies accept as a given that societies are diverse, yet they implicitly assume that such diversity ends at the edges of minority communities. They seek to institutionalize diversity by putting people into ethnic and cultural boxes—into a singular, homogeneous Muslim community, for example—and defining their needs and rights accordingly. Such policies, in other words, have helped create the very divisions they were meant to manage.


THE DIVERSITY MYTH

Untangling the many strands of the multiculturalism debate requires understanding the concept itself. The term “multicultural” has come to define both a society that is particularly diverse, usually as a result of immigration, and the policies necessary to manage such a society. It thus embodies both a description of society and a prescription for dealing with it. Conflating the two—perceived problem with supposed solution—has tightened the knot at the heart of the debate. Unpicking that knot requires a careful evaluation of each.


Both proponents and critics of multiculturalism broadly accept the premise that mass immigration has transformed European societies by making them more diverse. To a certain extent, this seems self-evidently true. Today, Germany is the world’s second most popular immigrant destination, after the United States. In 2013, more than ten million people, or just over 12 percent of the population, were born abroad. In Austria, that figure was 16 percent; in Sweden, 15 percent; and in France and the United Kingdom, around 12 percent. From a historical perspective, however, the claim that these countries are more plural than ever is not as straightforward as it may seem. Nineteenth-century European societies may look homogeneous from the vantage point of today, but that is not how those societies saw themselves then.


Consider France. In the years of the French Revolution, for instance, only half the population spoke French and only around 12 percent spoke it correctly. As the historian Eugen Weber showed, modernizing and unifying France in the revolution’s aftermath required a traumatic and lengthy process of cultural, educational, political, and economic self-colonization. That effort created the modern French state and gave birth to notions of French (and European) superiority over non-European cultures. But it also reinforced a sense of how socially and culturally disparate most of the population still was. In an address to the Medico-Psychological Society of Paris in 1857, the Christian socialist Philippe Buchez wondered how it could happen that “within a population such as ours, races may form—not merely one, but several races—so miserable, inferior and bastardised that they may be classed as below the most inferior savage races, for their inferiority is sometimes beyond cure.” The “races” that caused Buchez such anxiety were not immigrants from Africa or Asia but the rural poor in France.


In the Victorian era, many Britons, too, viewed the urban working class and the rural poor as the other. A vignette of working-class life in East London’s Bethnal Green, appearing in an 1864 edition of The Saturday Review, a well-read liberal magazine of the era, was typical of Victorian middle-class attitudes. “The Bethnal Green poor,” the story explained, were “a caste apart, a race of whom we know nothing, whose lives are of quite different complexion from ours, persons with whom we have no point of contact.” Much the same was true, the article suggested, of “the great mass of the agricultural poor.” Although the distinctions between slaves and masters were considered more “glaring” than those separating the moneyed and the poor, they offered “a very fair parallel”; indeed, the differences were so profound that they prevented “anything like association or companionship.”


Today, Bethnal Green represents the heart of the Bangladeshi community in East London. Many white Britons see its inhabitants as the new Bethnal Green poor, culturally and racially distinct from themselves. Yet only those on the political fringes would compare the differences between white Britons and their Bangladeshi neighbors with those of masters and slaves. The social and cultural differences between a Victorian gentleman or factory owner, on the one hand, and a farm hand or a machinist, on the other, were in reality much greater than those between a white resident and a resident of Bangladeshi origin are today. However much they may view each other as different, a 16-year-old of Bangladeshi origin living in Bethnal Green and a white 16-year-old probably wear the same clothes, listen to the same music, and follow the same soccer club. The shopping mall, the sports field, and the Internet bind them together, creating a set of experiences and cultural practices more common than any others in the past.


A similar historical amnesia plagues discussions surrounding immigration. Many critics of multiculturalism suggest that immigration to Europe today is unlike that seen in previous times. In his book Reflections on the Revolution in Europe, the journalist Christopher Caldwell suggests that prior to World War II, immigrants to European countries came almost exclusively from the continent and therefore assimilated easily. “Using the word immigration to describe intra-European movements,” Caldwell argues, “makes only slightly more sense than describing a New Yorker as an ‘immigrant’ to California.” According to Caldwell, prewar immigration between European nations differed from postwar immigration from outside Europe because “immigration from neighboring countries does not provoke the most worrisome immigration questions, such as ‘How well will they fit in?’ ‘Is assimilation what they want?’ and, most of all, ‘Where are their true loyalties?’”


Yet these very questions greeted European immigrants in the prewar years. As the scholar Max Silverman has written, the notion that France assimilated immigrants from elsewhere in Europe with ease before World War II is a “retrospective illusion.” And much the same is true of the United Kingdom. In 1903, witnesses to the Royal Commission on Alien Immigration expressed fears that newcomers to the United Kingdom would be inclined to live “according to their traditions, usages and customs.” There were also concerns, as the newspaper editor J. L. Silver put it, that “the debilitated sickly and vicious products of Europe” could be “grafted onto the English stock.” The country’s first immigration law, the 1905 Aliens Act, was designed principally to stem the flow of European Jews. Without such a law, then Prime Minister Arthur Balfour argued at the time, British “nationality would not be the same and would not be the nationality we should desire to be our heirs through the ages yet to come.” The echoes of contemporary anxieties are unmistakable.


RACE TO THE TOP

Whether contemporary Europe really is more plural than it was in the nineteenth century remains subject to debate, but the fact that Europeans perceive it to be more diverse is unquestionable. This owes in large part to changes in how people define social differences. A century and a half ago, class was a far more important frame for understanding social interactions. However difficult it is to conceive of now, many at the time saw racial distinctions in terms of differences not in skin color but in class or social standing. Most nineteenth-century thinkers were concerned not with the strangers who crossed their countries’ borders but with those who inhabited the dark spaces within them.


Over the past few decades, however, class has diminished in importance in Europe, both as a political category and as a marker of social identity. At the same time, culture has become an increasingly central medium through which people perceive social differences. The shift reflects broader trends. The ideological divides that characterized politics for much of the past 200 years have receded, and the old distinctions between left and right have become less meaningful. As the working classes have lost economic and political power, labor organizations and collectivistic ideologies have declined. The market, meanwhile, has expanded into almost every nook and cranny of social life. And institutions that traditionally brought disparate individuals together, from trade unions to the church, have faded from public life.


As a result, Europeans have begun to see themselves and their social affiliations in a different way. Increasingly, they define social solidarity not in political terms but rather in terms of ethnicity, culture, or faith. And they are concerned less with determining the kind of society they want to create than with defining the community to which they belong. These two matters are, of course, intimately related, and any sense of social identity must take both into account. But as the ideological spectrum has narrowed and as the mechanisms for change have eroded, the politics of ideology have given way to the politics of identity. It is against this background that Europeans have come to view their homelands as particularly, even impossibly, diverse—and have formulated ways of responding.


UNDER MY UMBRELLA


In describing contemporary European societies as exceptionally diverse, multiculturalism is clearly flawed. What, then, of multiculturalism’s prescription for managing that supposed diversity? Over the past three decades, many European nations have adopted multicultural policies, but they have done so in distinct ways. Comparing just two of these histories, that of the United Kingdom and that of Germany, and understanding what they have in common, reveals much about multiculturalism itself.


One of the most prevalent myths in European politics is that governments adopted multicultural policies because minorities wanted to assert their differences. Although questions about cultural assimilation have certainly engrossed political elites, they have not, until relatively recently, preoccupied immigrants themselves. When large numbers of immigrants from the Caribbean, India, and Pakistan arrived in the United Kingdom during the late 1940s and 1950s to fill labor shortages, British officials feared that they might undermine the country’s sense of identity. As a government report warned in 1953, “A large coloured community as a noticeable feature of our social life would weaken . . . the concept of England or Britain to which people of British stock throughout the Commonwealth are attached.”


The immigrants brought with them traditions and mores from their homelands, of which they were often very proud. But they were rarely preoccupied with preserving their cultural differences, nor did they generally consider culture to be a political issue. What troubled them was not a desire to be treated differently but the fact that they were treated differently. Racism and inequality, not religion and ethnicity, constituted their key concerns. In the following decades, a new generation of black and Asian activists, forming groups such as the Asian Youth Movements and the Race Today Collective, acted on those grievances, organizing strikes and protests challenging workplace discrimination, deportations, and police brutality. These efforts came to explosive climax in a series of riots that tore through the United Kingdom’s inner cities in the late 1970s and early 1980s.


At that point, British authorities recognized that unless minority communities were given a political stake in the system, tensions would continue to threaten urban stability. It was in this context that multicultural policies emerged. The state, at both the national and the local level, pioneered a new strategy of drawing black and Asian communities into the mainstream political process by designating specific organizations or community leaders to represent their interests. At its heart, the approach redefined the concepts of racism and equality. Racism now meant not simply the denial of equal rights but also the denial of the right to be different. And equality no longer entailed possessing rights that transcended race, ethnicity, culture, and faith; it meant asserting different rights because of them.


Consider the case of Birmingham, the United Kingdom’s second most populous city. In 1985, the city’s Handsworth area was engulfed by riots sparked by 
a simmering resentment of poverty, joblessness, and, in particular, police harassment. Two people died and dozens were injured in the violence. In the aftermath of the unrest, the city council attempted to engage minorities by creating nine so-called umbrella groups—organizations that were supposed to advocate for their members on matters of city policy. These committees decided on the needs of each community, how and to whom resources should be disbursed, and how political power should be distributed. They effectively became surrogate voices for ethnically defined fiefdoms.


The city council had hoped to draw minorities into the democratic process, but the groups struggled to define their individual and collective mandates. Some of them, such as the African and Caribbean People’s Movement, represented an ethnic group, whereas others, such as the Council of Black-Led Churches, were also religious. Diversity among the groups was matched by diversity within them; not all the people supposedly represented by the Bangladeshi Islamic Projects Consultative Committee, for example, were equally devout. Yet the city council’s plan effectively assigned every member of a minority to a discrete community, defined each group’s needs as a whole, and set the various organizations in competition with one another for city resources. And anyone who fell outside these defined communities was effectively excluded from the multicultural process altogether.


The problem with Birmingham’s policies, observed Joy Warmington, director of what was then the Birmingham Race Action Partnership (now BRAP), a charitable organization working to reduce inequality, in 2005, is that they “have tended to emphasize ethnicity as a key to entitlement. It’s become accepted as good practice to allocate resources on ethnic or faith lines. So rather than thinking of meeting people’s needs or about distributing resources equitably, organizations are forced to think about the distribution of ethnicity.” The consequences were catastrophic. In October 2005, two decades after the original Handsworth riots, violence broke out in the neighboring area of Lozells. In 1985, Asian, black, and white demonstrators had taken to the streets together to protest poverty, unemployment, and police harassment. In 2005, the fighting was between blacks and Asians. The spark had been a rumor, never substantiated, that a group of Asian men had raped a Jamaican girl. The fighting lasted a full weekend.


Why did two communities that had fought side by side in 1985 fight against each other in 2005? The answer lies largely in Birmingham’s multicultural policies. As one academic study of Birmingham’s policies observed, “The model of engagement through Umbrella Groups tended to result in competition between BME [black and minority ethnic] communities for resources. Rather than prioritizing needs and cross-community working, the different Umbrella Groups generally attempted to maximize their own interests.”


The council’s policies, in other words, not only bound people more closely to particular identities but also led them to fear and resent other groups as competitors for power and influence. An individual’s identity had to be affirmed as distinctive from the identities of those from other groups: being Bangladeshi in Birmingham also meant being not Irish, not Sikh, and not African Caribbean. The consequence was the creation of what the economist Amartya Sen has termed “plural monoculturalism”—a policy driven by the myth that society is made up of distinct, uniform cultures that dance around one another. The result in Birmingham was to entrench divisions between black and Asian communities to such an extent that those divisions broke out into communal violence.


SEPARATE AND UNEQUAL

Germany’s road to multiculturalism was different from the United Kingdom’s, although the starting point was the same. Like many countries in western Europe, Germany faced an immense labor shortage in the years following World War II and actively recruited foreign workers. Unlike in the United Kingdom, the new workers came not from former colonies but from the countries around the Mediterranean: first from Greece, Italy, and Spain, and then from Turkey. They also came not as immigrants, still less as potential citizens, but as so-called Gastarbeiter (guest workers), who were expected to return to their countries of origin when the German economy no longer required their services.


Over time, however, these guests, the vast majority of them Turks, went from being a temporary necessity to a permanent presence. This was partly because Germany continued to rely on their labor and partly because the immigrants, and more so their children, came to see Germany as their home. But the German state continued to treat them as outsiders and refuse them citizenship.


German citizenship was, until recently, based on the principle of jus sanguinis, by which one can acquire citizenship only if one’s parents were citizens. The principle excluded from citizenship not just first-generation immigrants but also their German-born children. In 1999, a new nationality law made it easier for immigrants to acquire citizenship. Yet most Turks remain outsiders. Out of the three million people of Turkish origin in Germany today, only some 800,000 have managed to acquire citizenship.


Instead of welcoming immigrants as equals, German politicians dealt with the so-called Turkish problem through a policy of multiculturalism. Beginning in the 1980s, the government encouraged Turkish immigrants to preserve their own culture, language, and lifestyle. The policy did not represent a respect for diversity so much as a convenient means of avoiding the issue of how to create a common, inclusive culture. And its main consequence was the emergence of parallel communities.


First-generation immigrants were broadly secular, and those who were religious were rarely hard-line in their beliefs and practices. Today, almost one-third of adult Turks in Germany regularly attend mosque, a higher rate than among other Turkish communities in western Europe and even in many parts of Turkey. Similarly, first-generation Turkish women almost never wore headscarves; now many 
of their daughters do. Without any incentive to participate in the national community, many Turks don’t bother learning German.


At the same time that Germany’s multicultural policies have encouraged Turks to approach German society with indifference, they have led Germans to view Turkish culture with increasing antagonism. Popular notions of what it means to be German have come to be defined partly in opposition to the perceived values and beliefs of the excluded immigrant community. A 2011 survey conducted by the French polling firm Ifop showed that 40 percent of Germans considered the presence of Islamic communities “a threat” to their national identity. Another poll, conducted by Germany’s Bielefeld University in 2005, suggested that three out of four Germans believed that Muslim culture did not fit into the Western world. Anti-Muslim groups, such as Patriotic Europeans Against the Islamization of the West, or PEGIDA, are on the rise, and anti-immigration protests held in cities across the country this past January were some of the largest in recent memory. Many German politicians, including Merkel, have taken a strong stance against the anti-Muslim movement. But the damage has already been done.


SUBCONTRACTING POLICY

In both the United Kingdom and Germany, governments failed to recognize the complexity, elasticity, and sheer contrariness of identity. Personal identities emerge out of relationships—not merely personal ties but social ones, too—and constantly mutate.


Take Muslim identity. Today there is much talk in European countries of a so-called Muslim community—of its views, its needs, its aspirations. But the concept is entirely new. Until the late 1980s, few Muslim immigrants to Europe thought of themselves as belonging to any such thing. That wasn’t because they were few in number. In France, Germany, and the United Kingdom, for example, there were already large and well-established South Asian, North African, and Turkish immigrant communities by the 1980s.


The first generation of North African immigrants to France was broadly secular, as was the first generation of Turkish immigrants to Germany. By contrast, the first wave of South Asian immigrants to arrive in the United Kingdom after World War II was more religious. Yet even they thought of themselves not as Muslims first but 
as Punjabis or Bengalis or Sylhetis. Although pious, they wore their faith lightly. Many men drank alcohol. Few women wore a hijab, let alone a burqa 
or a niqab (a full-faced veil). Most attended mosque only occasionally. Islam was not, in their eyes, an all-encompassing philosophy. Their faith defined their relationship with God, not a sacrosanct public identity.


Members of the second generation of Britons with Muslim backgrounds were even less likely to identify with their religion. The same went for those whose parents were Hindu or Sikh. Religious organizations were barely visible within minority communities. The organizations that bound immigrants together were primarily secular and often political; in the United Kingdom, for example, such groups included the Asian Youth Movements, which fought racism, and the Indian Workers’ Association, which focused on labor rights.


Only in the late 1980s did the question of cultural differences become important. A generation that, ironically, is far more integrated and westernized than the first turned out to be the more insistent on maintaining its alleged distinctiveness. The reasons for this shift are complex. Partly they lie in a tangled web of larger social, political, and economic changes over the past half century, such as the collapse of the left and the rise of identity politics. Partly they lie in international developments, such as the Iranian Revolution of 1979 and the Bosnian war of the early 1990s, both of which played an important role in fostering a more heightened sense of Muslim identity in Europe. And partly they lie in European multicultural policies.


Group identities are not natural categories; they arise out of social interaction. But as cultural categories received official sanction, certain identities came to seem fixed. In channeling financial resources and political power through ethnically based organizations, governments provided a form of authenticity to certain ethnic identities and denied it to others.


Multicultural policies seek to build a bridge between the state and minority communities by looking to particular community organizations and leaders to act as intermediaries. Rather than appeal to Muslims and other minorities as citizens, politicians tend to assume minorities’ true loyalty is to their faith or ethnic community. In effect, governments subcontract their political responsibilities out to minority leaders.


Such leaders are, however, rarely representative of their communities. That shouldn’t be a surprise: no single group or set of leaders could represent a single white community. Some white Europeans are conservative, many are liberal, and still others are communist or neofascist. And most whites would not see their interests as specifically “white.” A white Christian probably has more in common with a black Christian than with a white atheist; a white socialist would likely think more like a Bangladeshi socialist than like a white conservative; and so on. Muslims and Sikhs and African Caribbeans are no different; herein rests the fundamental flaw of multiculturalism.


ASSIMILATE NOW

France’s policy of assimilationism is generally regarded as the polar opposite of multiculturalism, which French politicians have proudly rejected. Unlike the rest of Europe, they insist, France treats every individual as a citizen rather than as a member of a particular racial, ethnic, or cultural group. In reality, however, France is as socially divided as Germany or the United Kingdom, and in a strikingly similar way.


Questions surrounding French social policy, and the country’s social divisions, came sharply into focus in Paris this past January, when Islamist gunmen shot 12 people dead at the offices of the satirical magazine Charlie Hebdo and four Jews in a kosher supermarket. French politicians had long held multicultural policies responsible for nurturing homegrown jihadists in the United Kingdom. Now they had to answer for why such terrorists had been nurtured in assimilationist France, too.


It is often claimed that there are some five million Muslims in France—supposedly the largest Muslim community in western Europe. In fact, those of North African origin in France, who have been lumped into this group, have never constituted a single community, still less a religious one. Immigrants from North Africa have been broadly secular and indeed often hostile to religion. A 2006 report by the Pew Research Center showed that 42 percent of Muslims in France identified themselves as French citizens first—more than in Germany, Spain, or the United Kingdom. A growing number have, in recent years, become attracted to Islam. But even today, according to a 2011 study by Ifop, 
only 40 percent identify themselves 
as observant Muslims, and only 
25 percent attend Friday prayers.


Those of North African origin in France are also often described as immigrants. In fact, the majority are second-generation French citizens, born in France and as French as any voter for the National Front. The use of the terms “Muslim” and “immigrant” as labels for French citizens of North African origin is not, however, accidental. It is part of the process whereby the state casts such citizens as the other—as not really part of the French nation.


As in the United Kingdom, in France, the first generation of post–World War II immigrants faced considerable racism, and the second generation was far less willing to accept social discrimination, unemployment, and police brutality. They organized, largely through secular organizations, and took to the streets, often in violent protest. The riots that swept through French cities in the fall of 2005 exposed the fractures in French society as clearly as had those that engulfed British cities two decades earlier.


During the 1970s and early 1980s, the French authorities took a relatively laid-back stance on multiculturalism, generally tolerating cultural and religious differences at a time when few within minority communities expressed their identities in cultural or religious terms. French President François Mitterrand even coined the slogan le droit à la différence (the right to difference). As tensions within North African communities became more open and as the National Front emerged as a political force, Paris abandoned that approach for a more hard-line position. The riots in 2005, and the disaffection they expressed, were presented less as a response to racism than as an expression of Islam’s growing threat to France. In principle, the French authorities rejected the multicultural approach of the United Kingdom. In practice, however, they treated North African immigrants and their descendents in a “multicultural” way—as a single community, primarily a Muslim one. Concerns about Islam came to reflect larger anxieties about the crisis of values and identity that now beset France.


A much-discussed 2013 poll conducted by the French research group Ipsos and the Centre de Recherches Politiques, or CEVIPOF, at the Institut d’Études Politiques de Paris (known as Sciences Po) found that 50 percent of the French population believed that the economic and cultural “decline” of their country was “inevitable.” Fewer than one-third thought that French democracy worked well, and 62 percent considered “most” politicians to 
be “corrupt.” The pollsters’ report described a fractured France, divided along tribal lines, alienated from mainstream politics, distrustful of national leaders, and resentful of Muslims. The main sentiment driving French society, the report concluded, was “fear.”


In the United Kingdom, multicultural policies were at once an acknowledgment of a more fractured society and the source of one. In France, assimilationist policies have, paradoxically, had the same result. Faced with a distrustful and disengaged public, politicians have attempted to reassert a common French identity. But unable to define clearly the ideas and values that characterize the country, they have done so primarily by sowing hostility toward symbols of alienness—by banning the burqa, for example, in 2010.


Instead of accepting North Africans as full citizens, French policy has tended to ignore the racism and discrimination they have faced. Many in France view its citizens of North African origin not as French but as Arab or Muslim. But second-generation North Africans are often as estranged from their parents’ culture and mores—and from mainstream Islam—as they are from wider French society. They are caught not between two cultures, as it is often claimed, but without one. As a consequence, some of them have turned to Islamism, and a few have expressed their inchoate rage through jihadist violence.


At the same time, French assimilationist policies have exacerbated the sense of disengagement felt by traditional working-class communities. The social geographer Christophe Guilluy has coined the phrase “the peripheral France” to describe those people “pushed out by the deindustrialization and gentrification of the urban centers,” who “live away from the economic and decision-making centers, in a state of social non-integration,” and have thus come to “feel excluded.” The peripheral France has emerged mainly as a result of economic and political developments. But like many parts of the country’s North African communities, it has come to see its marginalization through the lens of cultural and ethnic identity. According to the 2013 Ipsos-CEVIPOF poll, seven out of ten people thought there were “too many foreigners in France,” and 74 percent considered Islam to be incompatible with French society. Presenting Islam as a threat 
to French values has not only strengthened culture’s political role but also sharpened popular disenchantment with mainstream politics.


In the past, disaffection, whether within North African or white working-class communities, would have led to direct political action. Today, however, both groups are expressing their grievances through identity politics. In their own ways, racist populism and radical Islamism are each expressions of a similar kind of social disengagement in an era of identity politics.


ANOTHER WAY


Multiculturalism and assimilationism are different policy responses to the same problem: the fracturing of society. And yet both have had the effect of making things worse. It’s time, then, to move beyond the increasingly sterile debate between the two approaches. And that requires making three kinds 
of distinctions.


First, Europe should separate diversity as a lived experience from multiculturalism as a political process. The experience of living in a society made diverse by mass immigration should be welcomed. Attempts to institutionalize such diversity through the formal recognition of cultural differences should be resisted.


Second, Europe should distinguish colorblindness from blindness to racism. The assimilationist resolve to treat everyone equally as citizens, rather than as bearers of specific racial or cultural histories, is valuable. But that does not mean that the state should ignore discrimination against particular groups. Citizenship has no meaning if different classes of citizens are treated differently, whether because of multicultural policies or because of racism.


Finally, Europe should differentiate between peoples and values. Multiculturalists argue that societal diversity erodes the possibility of common values. Similarly, assimilationists suggest that such values are possible only within a more culturally—and, for some, ethnically—homogeneous society. Both regard minority communities as homogeneous wholes, attached to a particular set of cultural traits, faiths, beliefs, and values, rather than as constituent parts of a modern democracy.


The real debate should be not between multiculturalism and assimilationism but between two forms of the former and two forms of the latter. An ideal policy would marry multiculturalism’s embrace of actual diversity, rather than its tendency to institutionalize differences, and assimilationism’s resolve to treat everyone as citizens, rather than its tendency to construct a national identity by characterizing certain groups as alien to the nation. In practice, European countries have done the opposite. They have enacted either multicultural policies that place communities in constricting boxes or assimilationist ones that distance minorities from the mainstream.


Moving forward, Europe must rediscover a progressive sense of universal values, something that the continent’s liberals have largely abandoned, albeit in different ways. On the one hand, there is a section of the left that has combined relativism and multiculturalism, arguing that the very notion of universal values is in some sense racist. On the other, there are those, exemplified by such French assimilationists as the philosopher Bernard-Henri Lévy, who insist on upholding traditional Enlightenment values but who do so in a tribal fashion that presumes a clash of civilizations.


There has also been a guiding assumption throughout Europe that immigration and integration must be managed through state policies and institutions. Yet real integration, whether of immigrants or of indigenous groups, is rarely brought about by the actions of the state; it is shaped primarily by civil society, by the individual bonds that people form with one another, and by the organizations they establish to further their shared political and social interests. It is the erosion of such bonds and institutions that has proved so problematic—that links assimilationist policy failures to multicultural ones and that explains why social disengagement is a feature not simply of immigrant communities but of the wider society, too. To repair the damage that disengagement has done, and to revive a progressive universalism, Europe needs not so much new state policies as a renewal of civil society.

[Kourumies]

Tässä on oma suomenkielinen referaattini Malikin artikkelista:


Ei ole täysin selvää, mitä monikulttuurisuudella ylipäätään tarkoitetaan: yhteiskuntaa, jossa esiintyy monia kulttuureja, vai käytännön poliittisia päätöksiä, jolla tällaista yhteiskuntaa hallinnoidaan.

Monikulttuurisuuskeskustelua käytetään korvikkeena useille eri asioille, joista pitäisi keskustella: työväenluokan aseman rapautuminen; maahanmuutto; yleinen pettyneisyys tai tyytymättömyys politiikkaan; identiteettikysymykset.

Monikulttuurisuuden hallinnointi on ollut eri maissa erilaista, joten yksien ja samojen iskulauseiden käyttäminen joka maassa ei ole mielekästä.

Monikulttuurisuutta hallinnoivat poliittiset päätökset ovat päätyneet sementoimaan etnisiä jakoja niiden purkamisen asemesta. Muslimi ei ole kansalainen vaan muslimi; intialainen ei ole kansalainen vaan intialainen; ja tähän tyyliin noin yleensä.

Nykyinen monikulttuurisuus ja kirjavuus ei ole historiallisesti niin suurta ja poikkeavaa kuin yleensä väitetään. Ranskan väestöstä vain 12 prosenttia pystyi ilmaisemaan itseään korrektisti ranskaksi vallankumouksen aikoihin, ja maan ranskalaistaminen edellytti suorastaan maan sisäistä ”siirtomaavaltaa”.

1800-luvun köyhät englantilaiset olivat viktoriaanisen yläluokan näkökulmasta suorastaan ”eri rotu”, ja niin varallisuuden kuin kulttuurinkin osalta erot viktoriaanisten rikkaiden ja köyhien välillä olivat paljon suurempia kuin nykyään perusbritin ja vaikkapa bangladeshilaisten maahanmuuttajien jälkeläisen välillä: molemmat syövät samaa pikaruokaa, hurraavat samoille jalkapallojoukkueille, tiiraavat samoja pornosivuja netistä ja ostavat roinansa samoista marketeista.

Ennen toista maailmansotaa Euroopan sisällä liikkuneet maahanmuuttajat herättivät aivan samantyyppisiä pelkoja ja epäluuloja kuin nykyiset Euroopan ulkopuolelta tulleet. Vuonna 1905 säädettiin laki, jonka tarkoituksena oli pysäyttää itäeurooppalaisten juutalaisten virta Isoon-Britanniaan. (Lakia säätämässä ollut Arthur Balfour muuten lupasi sittemmin Britannian tukevan juutalaisten pyrkimystä perustaa kansallinen koti Palestinaan – ns. Balfourin julistus.)

Malik ei mielellään puhu rasismista, mutta sanoo aika suoraan, että ihonväri ja kulttuuri-identiteetti on saanut nykyään suuremman merkityksen yhteisöjen rajaajana kuin aikaisemmin luokkaidentiteetti. Alkujaanhan ihonvärirasismi syntyi siitä, että ihonväri oli sosiaalisen alemmuuden (esimerkiksi orjaluokkaan kuulumisen) merkki.

Tämän taustalla on aikaisempien luokkaidentiteettien, työväenliikkeen, ammattiyhdistysliikkeen ja työväenluokan sekä perinteisen vasemmisto-oikeistojaon mureneminen. (Voisin tähän lisätä, että vasemmistolaisuudesta ja oikeistolaisuudestakin on tulossa eräänlainen kulttuuri-identiteetti, jolla ei enää ole yhteiskunnallista relevanssia. Tämän näkee siitäkin, että meitäkin haukkuvat äärivasemmistolaisiksi kaikenlaiset rikollisen alaluokan edustajat, joiden uskottavuus nimenomaan oikeistolaisina olisi nollassa, jos vasemmisto-oikeistojakoon liittyisi enää minkäänlaista yhteiskunnallista relevanssia.)

Markkinatalous on laajentunut koko yhteiskuntaan samalla kun aikaisemmat ryhmäidentiteettejä luovat instituutiot (kuten juuri jokin työväenliike) ovat kadonneet.

Seuraus on, että ihmiset näkevät itsensä yhä enemmän uskonnollisten, kulttuurillisten tai etnisten erityisryhmien jäseninä.

Tästä taas seuraa, että ihmiset eivät enää pohdi, mikä olisi hyvän yhteiskunnan malli, vaan heitä kiinnostaa, että heidän oma yhteisönsä menestyisi. Hyvää yhteiskuntaa ei enää voi yrittää rakentaa, koska taloudellisen oikeaoppisuuden saarnaajat tulevat välittömästi sormi pystyssä kertomaan, että noin ei saa tehdä, koska se on taloudellisesti vääräoppista.

Kun laajamittainen maahanmuutto entisistä siirtomaista Isoon-Britanniaan alkoi, valkonaamapäättäjät olivat huolissaan siitä, mitä tämä vyöry aiheuttaisi yhteiskunnassa. Maahanmuuttajat itse halusivat työtä ja asuntoja, eikä heitä mitenkään kiinnostanut tehdä omasta kulttuuristaan poliittista kysymystä. He eivät halunneet erityiskohtelua, vaan nimenomaan samanarvoista kohtelua, ja heidän poliittinen protestinsa ja mellakointinsa oli vastalausetta eriarvoiselle kohtelulle, kuten poliisiväkivallalle ja rasismille. 1980-luvun alussa briteissä mellakoitiinkin aivan toisessa mittakaavassa kuin nykyisin.

Monikulttuurisuus valtion politiikkana on noiden aikojen perua. Maahanmuuttajayhteisöihin luotiin yhteydet ja pestattiin kontaktihenkilöt. Tästä vain seurasi se, että maahanmuuttajia alettiin kohdella toisella tavoin eriarvoisesti – ei kansalaisina, vaan maahanmuuttajayhteisöjen jäseninä, joiden yhteys päättäjiin ja valtiovaltaan kulki yhteisöjohtajien kautta. Tämä tietenkin oli omiaan vain konsolidoimaan yhteisöjen erillisyyden.

Vuonna 1985 Birminghamin Handsworthin alueella oli mellakoita, joiden tuloksena perustettiin erityisiä ”sateenvarjoryhmiä”, komiteoita, joiden tarkoituksena oli ajaa yhteisöjen etuja kaupungin päätöksenteossa. Komiteoista tuli sitten etnisesti määriteltyjen läänityksien lääninherraneuvostoja.

Tällaisten lääninherraneuvostojen väsääminen aiheutti käytännössä vähemmistöjen sisäisten vähemmistöjen sortoa. Hieman karrikoiden: jos maahan tuli porukkaa vaikkapa sunnienemmistöisestä Bongostanista, shiialaiset bongostanilaiset suljettiin Bongostanista tulleiden painostusryhmän ulkopuolelle, ja tähän tyyliin noin yleensä.
Tästä on tietysti seurannut, että jos 1980-luvulla jamaikalaiset ja pakistanilaiset osoittivat yhdessä mieltä, nyt jamaikalaiset ja pakistanilaiset tappelevat toisiaan vastaan.

Tulos ei siis ole ”monikulttuuri”, vaan joukko kilpailevia monokulttuureja.

Saksassa lähtökohta taas oli se, että maahanmuuttajat nähtiin pelkkinä työorjina, joille ei haluttu antaa kansalaisuutta. Samalla kuitenkin oltiin riippuvaisia heidän työpanoksestaan.

Saksalainen monikulttuurisuus alkoi 80-luvulla, kun autettiin maahanmuuttajayhteisöjä säilyttämään oma kulttuurinsa. Kansalaisuutta maahanmuuttajille ei kuitenkaan haluttu myöntää, ei liioin pyrkiä kehittämään saksalaista valtakulttuuria inklusiivisempaan suuntaan.

Tällöin maahanmuuttajillakaan ei ole kunnon kannustinta oppia saksaa.

Ranskassa virallinen politiikka ei ole ollut ollenkaan monikulttuurista, vaan päin vastoin: siellä vaaditaan kaikkia, myös oman maan alkuperäisiä vähemmistöjä, sopeutumaan ranskalaiseen malliin. Siellä on kuitenkin oma terroristiongelmansa, joten homma ei tunnu toimineen oleellisesti paremmin kuin Isossa-Britanniassa tai Saksassa.

Ranskan muslimit eivät ole erityisen hurskaita, ja niin sanottuun muslimimaahanmuuttajayhteisöön lasketaan suuri joukko uskonnollisesti täysin välinpitämättömiä ihmisiä. Kuten muuallakin, myös Ranskassa on tehty se virhe, että ihmiset, joilla on ollut hyvinkin monenlaisia identiteettejä, on käytännössä väkisin tungettu muslimirakoon. Jos meillä on vaikkapa jalkavammainen algerialainen kultaseppä, joka pitää jalkapallosta, virallinen taho ja mediat näkevät hänet aina ainoastaan muslimina, eivät penkkiurheilijana, liikuntavammaisena eivätkä käsityöläisenä.

Pohjoisafrikkalaiset maahanmuuttajat ovat Ranskassa kokeneet raakaa rasismia siinä missä tummaihoiset maahanmuuttajat naapurimaissakin. Ranskan virallinen politiikka on kuitenkin jättänyt rasismin uhrit pitkälti oman onnensa nojaan, koska huomion kiinnittäminen rasismiin mielletään rasismista kärsivien etuoikeuttamiseksi ja positiiviseksi erityiskohteluksi.

Front Nationalin nousu on saanut hallitusherrat ottamaan kovemman asenteen – ei rasismiin, vaan – tummaihoisen väestönosan mellakointiin. Sen sijaan että sen takana nähtäisiin slummiutumisen ja rakenteellisen rasismin aiheuttamaa protestia, se esitetään uhkaavana islamin nousuna.

Pettymys poliitikkoihin ja yleinen yhteiskunnallinen vieraantuminen ovat luoneet etnisiä rajoja myöten jakaantuneen Ranskan. Tätä tilannetta Front National nyt koettaa hyödyntää identiteettipolitiikallaan. Muiden puolueiden poliitikot puolestaan yrittävät kalastaa samassa sameassa vedessä kuin FN tekee, jolloin he määrittelevät ranskalaisen identiteetin niin ahtaasti, että pohjoisafrikkalaisten siirtolaisten jälkeläiset eivät mahdu siihen.

Aikaisemmin maahanmuuttajat ja kotimainen vieraantunut alaluokka saattoivat vaatia parempia oloja sekulaarin työväenliikkeen puitteissa kaikki yhdessä. Nyt tämän tilalle on tullut etnisiä rajoja noudattava identiteettipolitiikka.

Malik ehdottaa toki myös parannuksia:

Moninaisuuteen tulisi suhtautua positiivisesti, mutta samalla se tulisi erottaa poliittisesta prosessista. Kulttuurieroja ei pitäisi sementoida kohtelemalla esimerkiksi somaleja ”somaliyhteisönä”.

Vaikka pyritäänkin ”värisokeuteen”, tämän ei tulisi tarkoittaa rasismin huomiotta jättämistä. Rasismia tulee pyrkiä estämään ja rasistisen syrjinnän olemassaolo yhteiskunnassa on tunnustettava. ”Yhteisellä kansalaisuudella ei ole merkitystä, jos eri ryhmiä kohdellaan eri tavoin, olipa kyseessä sitten hyväätarkoittava monikulttuurisuus tai rasismi.”

Monikulttuurisuuden ja sulauttamiseen pyrkivän assimilationismin huonoimmat puolet ovat yhdistyneet nykyisessä politiikassa. Sen sijaan olisi yhdistettävä niiden parhaat puolet: monikulttuurisuuteen kuuluva moninaisuuden hyväksyminen myönteisenä ilmiönä ja assimilationismiin kuuluva yhteisen kansalaisuuden ja kaikkien samanarvoisuuden hyväksyminen.

Valistuksen arvot kuuluvat kaikille. Vasemmiston kulttuurirelativistinen siipi on sitä mieltä, että yhteisiä arvoja ei kuulu olla, koska se olisi imperialismia. Valistuksen arvojen äänekkäimmät kannattajat taas julistavat, että kyseiset arvot ovat pelkästään länsimaisia.

Sopeutuminen sopeuttamisen sijasta. Nykyään panostetaan liikaa siihen, että maahanmuuttaja kotoutuu erilaisten instituutioiden ja yhteiskunnan laitosten kautta. Maahanmuuttaja joutuu täyttämään lippusia ja lappusia ja hänet koulutetaan ja kurssitetaan henkihieveriin. Todellinen kotoutuminen tapahtuu kuitenkin kansalaisyhteiskunnan, henkilökohtaisten suhteiden, yhdistyselämän ja muun sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta. Osa maahanmuuttajien sopeutumisvaikeuksista selittyy sillä, että sosiaalinen vuorovaikutus ja yhdistyselämä ovat murentuneet koko yhteiskunnassa, myös kantaväestön keskuudessa.

[Kourumies]

Tämän oman kommenttini ottaisin vielä erikseen esille:

"Voisin tähän lisätä, että vasemmistolaisuudesta ja oikeistolaisuudestakin on tulossa eräänlainen kulttuuri-identiteetti, jolla ei enää ole yhteiskunnallista relevanssia. Tämän näkee siitäkin, että meitäkin haukkuvat äärivasemmistolaisiksi kaikenlaiset rikollisen alaluokan edustajat, joiden uskottavuus nimenomaan oikeistolaisina olisi nollassa, jos vasemmisto-oikeistojakoon liittyisi enää minkäänlaista yhteiskunnallista relevanssia."

Esimerkiksi hommalaisuus on nykyisellään pitkälti kulttuuri-identiteetti, johon kuuluu jonkinlaisen äärioikeistolaisen jäärän roolin esittäminen. Tyypillinen hompanssijäärä ei olisi uskottava edes äärioikeistolaisena, jos äärioikeistolaisuus olisi niin aatteellista kuin se vielä pari vuosikymmentä sitten oli. Tämähän on nähtävissä esimerkiksi Olavi Mäenpään ja halla-aholaisten vastakkainasettelussa. Olavi Mäenpää on esimerkiksi aseistakieltäytymisasiassa kompromissiton, koska hänellä on oikeasti ideologia, sellainen ideologia, jossa maanpuolustustahto on keskeinen ja se kuuluu ilmaista menemällä armeijaan. Hommalaisuudessa kyse on vain törkimys- ja rähjääjäporukassa mukana liikkumisesta, mutta mitään armeijapakkoa ei ole, eikä liioin veteraanejakaan tarvitse kunnioittaa, ainakaan jos veteraani sanoo jotain hyvää maahanmuuttajista. Hommalaiset pystyvät yhtaikaa esittämään suurta isänmaan puolustajaa ja toivomaan että Venäjä miehittäisi maan ja tappaisi vihervasemmistolaiset, hurrit ja mamut. Koko touhussa ei ole kyse ideologiasta, vaan pikemminkin yhteisestä tavasta purkaa raivoa ja turhautumista.

[Maivei]

"Voisin tähän lisätä, että vasemmistolaisuudesta ja oikeistolaisuudestakin on tulossa eräänlainen kulttuuri-identiteetti, jolla ei enää ole yhteiskunnallista relevanssia. Tämän näkee siitäkin, että meitäkin haukkuvat äärivasemmistolaisiksi kaikenlaiset rikollisen alaluokan edustajat, joiden uskottavuus nimenomaan oikeistolaisina olisi nollassa, jos vasemmisto-oikeistojakoon liittyisi enää minkäänlaista yhteiskunnallista relevanssia."
 

Meitä (toisinajattelijoita) haukkuvat äärioikeistolaisiksi kaikenlaiset jalat pilvissä leijuvat maailmanhalaajat jotka sitten kiukuttelevat siitä ettei heidän luomansa olkiukko todellisuudessa olekaan äärioikeistolainen, kuten veli Kourumies ansiokkaasti todistaa. En ole huomannut että tavan Hommalaiset itse katsoisivat olevansa äärioikeistoa, kaikkein vähimmin sitä sosialismin kansallista suuntausta jota äärioikeistoksi kutsutaan.

[Kourumies]

Aikoinani luulin että tämä sinun tapasi toistella ulkoa pänttäämiäsi väittämiä olisi jonkinlainen seksuaalisävytteinen itsetyydytysmaneeri. Nyt ymmärrän kuitenkin, että siinä on kyse ennen kaikkea ns. hare krisna krisna hare -ilmiöstä. Mehän tiedämme kaikki kuinka ao. lahkon edustajat panevat sormet korviin ja toistelevat hare krisna -mantraansa aina kun heidän kulttiaan vastaan esitetään arvostelua. Sinun ennakkokäsityksesi ei-maahanmuuttokriitikoista on täällä moneen otteeseen osoitettu virheellisiksi, mutta siitä huolimatta jatkat oman mantrasi toistelua, ja ilmeisesti siinä on taustalla pelko, että joudut myöntämään olleesi väärässä. Sen myöntämistä sinun hauras mielenterveytesi ei kestä, joten painat sormet korviisi ja jankkaat hare hare, hare rama.