Myönteiset esikuvat

[Harran]

Olen tavannut elämässäni monta fanaattisiin ajatuksiin päätynyttä nuorta, eri maissa, eri kulttuureissa. Heidän kanssa puhuessa on usein herättänyt huomiotani että monet heistä ovat pohjimmiltaan hyvin tavanomaisia, keskivertoja nuoria, joilla sitten jokin yksi ideologia on alkanut hallita kohtuuttomasti ajattelua, mukana usein myös ryhmäpainetta ja oman verkoston keskuudessa toinen toistaan aivopesevää vaikutusta.

Näillä ihmisillä on kuitenkin pohjimmiltaan samanlaisia tunteita, kaipauksia ja tarpeita kuin järkevillä, kiihkottomilla ja tasapainoisilla yksilöillä (kuten minä ). Rationaaliset argumentit harvoin vakuuttavat fanaatikkoa koska hän on tehnyt paljon töitä vakuuttaakseen itsensä omasta kiihkostaan ja niistä myyteistä ja taruista joiden päälle tuo kiihkon temppeli on rakennettu. Fanaattiset argumentit paistavat usein tyhmyydessään niille joiden maailmankuvalle ne ovat vieraita, kun taas kannattajilleen ne tuntuvat vaikuttavan itsestäänselviltä. "Jokainenhan nyt tajuaa..." "Onhan selvä että..." jne. Mistä tämä johtuu? Yksi selitys on että suuri osa fanaattisesta argumentaatiosta on ensisijaisesti tunnepohjaista, vaikka se naamioitaisiin "rationaalisiksi" tilastohavainnoiksi tai päättelyketjuiksi.

Olemme käsitelleet aiemmin sitä kuinka fanaatikon harhaisen maailmankuvan peruspilareita kaadetaan, kuinka valheita paljastetaan ja harhaisia myyttejä kumotaan. Mutta tilalla tulisi olla myös vaihtoehtoja jotta kääntyminen pimeydestä valoon tulisi houkuttelevammaksi.

Havaintojeni mukaan yksi merkittävä tarve on esikuvien tarve. Elämme aikaa jona epävarmuus horjuttaa pullamössösukupolvien omaksumaa vastuupakoista nössökulttuuria. Pimeys tarttuu tähän tilaisuuteen lietsomalla vihaa ja syyttelemällä muita. Valkeuden on vastattava tähän palauttamalla aikaamme ne arvot jotka aikamme on unohtanut: hyvyyden, totuuden, kauneuden ja kunnian tavoittelun. Elämme aikaa jona heikot huutavat apua silloinkin kun eivät tiedä huutavansa. Aikaa jona olisi kysyntä ritarillisuudelle, herooiselle etiikalle. Hyvää on puolustettava, totuutta etsittävä, kauneutta ihailtava ja kunniaa... kunnioitettava.

On ironista ja nurinkurista että tällaisena aikana monet nuorisomme keskuudesta ihailevat mestareinaan jotain katkerankireää ruikuttajaa tai jotain käsittämättömyyksiä laukovaa siriuslaista pelleä. Verkkosivustoilla ihaillaan massamurhaajia ja sotarikollisia.

Halusin tämän vuoksi tuoda esille tämän kirjoituksen. Kuinka harvinaista onkaan meidän aikanamme nähdä nuorimies joka näyttää avoimesti esikuvaa puhtaiden ihanteiden puolesta. Totta tosiaan tässä olisi paljon terveempi ja parempi ihanne nuorisollemme kuin kämyiset salaliittoteoreetikot ja vihaan kiihottavat luuserit. Kalle-Erik Vähäkylä kuulostaa lisäksi kiistattomasti etniseltä suomalaiselta, kirjoittaa hyvää suomea, näyttää rodullisesti maamme "valtaväestöä" edustavalta. Voiko kukaan, edes paatunein kämy, väheksyä sitä mitä hän tekee, ja miksi? Onko Suomesta mentävä Amerikkaan asti ennen kuin voi iloita ja olla ylpeä siitä että tekee jotain tärkeää ja ilmaista tuon ilonsa myös muille? (Tässä on myös hänen toinen bloginsa.)

Hänenlaisiaan suomalaisia tarvitsemme lisää. Saamattomia ruikuttajia ja asennevammaisia öyhöttäjiä emme tarvitse yhtään enempää.

Disclaimer: en lietso vihaa enkä halveksuntaa mitään ihmisryhmää vastaan, viha-aatteita kohtaan kyllä.

[nirva]

Hyvä löytö, tuo Vähäkylän kirjoitus on hieno ja mukaansatempaava. Vähän siinä mies antaa ymmärtää, että lähti vapaaehtoiseksi palomieheksi, koska koki olevansa jotain velkaa ja halusi lunastaa paikkansa maailmassa. Minä väitän, että motiivina oli ennen kaikkea elämyksien ja monipuolisen ja mielenkiintoisen elämän tavoittelu, ja juuri siitä syystä Kalle-Erik sopiikin erittäin hyvin esikuvaksi muille. Kaikista suurimman vaikutuksen Kalle-Erikin tarinassa tekee se, kuinka tyytyväinen hän on elämäänsä, eikä suinkaan se, että hän pelastaa ihmishenkiä.

Suomalaisille paasataan mielestäni aivan liikaa altruismista, karmasta, vaatimattomuudesta ja nöyryydestä. Mielestäni paljon tehokkaampaa olisi valistaa kansaa siitä, miten he voivat parantaa omaa elämänlaatuaan esim. optimismin avulla. En siis tarkoita sellaista optimismia, joka saa ihmisen laiminlyömään velvollisuuksiaan ja ulkoistamaan epäonnistumisen syyt aina muualle (tässä suomalaiset ovat jo todella hyviä), vaan optimismia, joka saa Jussin tarttumaan kuokkaan ja muuttamaan suon pelloksi. Kun nyt esikuvia nostetaan esille, niin täytyy mainita optimismista hyvänä esimerkkinä eräs ihana Greenpeace-aktivisti, jonka kanssa tuli viime vuonna juteltua pitkän junamatkan verran. Sellainen noin 35-vuotias naispuolinen rastapää, omien sanojensa mukaan "ituhippi". Hän kertoi pitkät tarinat kuinka hauskaa Greenpeacessa on toimia ja kuinka mukava porukka heillä on. Olivat muun muassa menneet trollaamaan Nesteen yhtiökokousta punaiset pellenenät päässä, ja sain myös sellaisen kuvan, että ydinvoimala-alueelle tunkeutuminenkin voi olla melkoisen jännittävää ja innostavaa touhua. Tavallaan ne tarinat vakuuttivat minut entistä vahvemmin, että suuri osa Greenpeacen toiminnasta on merkityksetöntä sekoilua, mutta toisaalta olin myös kateellinen ja melkein valmis liittymään siihen hörhöporukkaan siltä istumalta. Keskustelimme myös tietoiskuista ja ihmettelin, miksi Greenpeace ei juurikaan käytä samaa shokkitaktiikkaa kuin eläinten oikeuksia ajavat järjestöt, eli nosta esille kauhutarinoita ympäristönsuojelurikoksista sikatilavideoiden tyyliin. Ituhippi totesi, että ihmisten järkyttäminen aiheuttaa apatiaa ja toivottomuutta ja toimii siten tarkoitustaan vastaan. Mielestäni ihan järkeenkäypä selitys.

Kun nyt tuli ylistettyä itsekkäitä motiiveja kaikkea edistystä eteenpäinvievänä voimana, niin mainitaan vielä lopuksi, että hyväntekeväisyys ja muiden auttaminen kannattaa, koska se tutkitusti tekee ihmisen onnelliseksi.

Sori, että tuli sekava viesti, joka ei ehkä täysin pysy aiheessa. Väsyttää.

[Harran]

Kiitos kommentista Nirva! Useimmilla ihmisillä ja varsinkin nuorilla aikuistuvilla ihmisillä on tarve tuntea tekevänsä jotain tärkeää. Että sillä mitä he tekevät on jotain merkitystä. Tämä antaa ihmisten teoille suurta elinvoimaa jo ennen perheen perustamista joka sitten on monille se juttu ja tarkoitus lopulta toteutuessaan.

Tämä suuri elinvoima voi kanavoitua hyviin asioihin ja tekoihin, muiden auttamiseen ja luovaan toimintaan. Ikävä kyllä se voi kieroon mennessään kanavoitua myös tuhoaviin asioihin, vihaan, väkivaltaan ja fanatismiin. Olen nähnyt hienojen, voimaa täynnä olevien ihmisten päätyvän kumpaankin suuntaan. Olen myös nähnyt että korjausliike voi tapahtua ja vihan polulle lähtenyt ihminen saada sisäisen ja kognitiivisen maailmansa uudelleen järjestykseen, tehdä sen sijaan suuria asioita hyvässä.

Sillä mitä teemme on ilmeinen välitön merkityksensä. Mutta sillä on myös eräänlainen metataso jossa tekeminen ja sen tarkoitus voi olla vielä merkityksellisempää ja vaikuttaa vielä enemmän kuin vaikutus niiden elämään johon välittömästi vaikutimme. Esimerkiksi asenteilla on paljon merkitystä koska ne ovat sosiaalisesti tarttuvia ja vaikuttavat siten ei vain välittömän lähipiirin vaan jopa kulttuurin tasolla.

[sr]

Suomalaisille paasataan mielestäni aivan liikaa altruismista, karmasta, vaatimattomuudesta ja nöyryydestä. Mielestäni paljon tehokkaampaa olisi valistaa kansaa siitä, miten he voivat parantaa omaa elämänlaatuaan esim. optimismin avulla. En siis tarkoita sellaista optimismia, joka saa ihmisen laiminlyömään velvollisuuksiaan ja ulkoistamaan epäonnistumisen syyt aina muualle (tässä suomalaiset ovat jo todella hyviä), vaan optimismia, joka saa Jussin tarttumaan kuokkaan ja muuttamaan suon pelloksi. Kun nyt esikuvia nostetaan esille, niin täytyy mainita optimismista hyvänä esimerkkinä eräs ihana Greenpeace-aktivisti, jonka kanssa tuli viime vuonna juteltua pitkän junamatkan verran. Sellainen noin 35-vuotias naispuolinen rastapää, omien sanojensa mukaan "ituhippi". Hän kertoi pitkät tarinat kuinka hauskaa Greenpeacessa on toimia ja kuinka mukava porukka heillä on. Olivat muun muassa menneet trollaamaan Nesteen yhtiökokousta punaiset pellenenät päässä, ja sain myös sellaisen kuvan, että ydinvoimala-alueelle tunkeutuminenkin voi olla melkoisen jännittävää ja innostavaa touhua. Tavallaan ne tarinat vakuuttivat minut entistä vahvemmin, että suuri osa Greenpeacen toiminnasta on merkityksetöntä sekoilua, mutta toisaalta olin myös kateellinen ja melkein valmis liittymään siihen hörhöporukkaan siltä istumalta. Keskustelimme myös tietoiskuista ja ihmettelin, miksi Greenpeace ei juurikaan käytä samaa shokkitaktiikkaa kuin eläinten oikeuksia ajavat järjestöt, eli nosta esille kauhutarinoita ympäristönsuojelurikoksista sikatilavideoiden tyyliin. Ituhippi totesi, että ihmisten järkyttäminen aiheuttaa apatiaa ja toivottomuutta ja toimii siten tarkoitustaan vastaan. Mielestäni ihan järkeenkäypä selitys.

Olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että GP:n touhu on pääosin merkityksetöntä sekoilua. Siitä olen kyllä eri mieltä, että heidän touhunsa olisi jotenkin optimistisempaa kuin muiden ympäristöhörhöjen. Suunnilleen kaikki kamppanjat ovat "hyi hyi tämä" tai "hyi hyi tuo", eikä suunnilleen koskaan, "hyvä tämä, tehkää muut perässä"! Tämä on yleinen trendi ympäristöhörhöilyssä, eli huomio kiinnitetään aina niihin, jotka tekevät jotain väärää, eikä koskaan niihin, jotka pyrkivät tekemään maailmasta niin ihmisen kuin ympäristönkin kannalta paremman paikan elää. Ei tässä sinällään mitään vikaa ole. Ne, jotka tekevät pahoja, eivät tietenkään touhustaan pidä melua, kun taas ne hyvää tekevät varmaan muistavat suitsuttaa itseään ilman ulkopuolisia kamppanjoijiakin, mutta jos kamppanjointi on pelkästään niiden negatiivisten juttujen uutisointia, touhulla voi olla juuri tuo apatian levittämisen vaikutus.

Jatkuvasta "maailmanloppu tulee ihan kohta" -jankkaamisesta huolimatta, monessa asiassa on maailmassa menty eteenpäin. Voi tietenkin olla, että osa ympäristöjärjestöistä on niin institutionalisoitunut, että jos ne alkaisivat tuoda esiin niitä positiivisia kehityksiä, niin niiden rahoitus voisi pudota, kun ihmiset alkaisivat kysellä, että mihinkäs me enää teitä tarvitaan. Tämän vuoksi pitää jatkuvasti masinoida uusia juttuja ilman, että missään välissä koitettaisiin katsoa kokonaiskuvaa siitä, että mihinkäs suuntaan tässä oikein ollaan menossa.

[Harran]

Kelpaisiko tämä ympäristöjärjestö paremmin esimerkiksi?

[sr]

Kelpaisiko tämä ympäristöjärjestö paremmin esimerkiksi?

Jep, vaikuttaa selvästi positiivisemmalta touhulta kuin vaikkapa WWF tai GP. Kyseinen järjestö kutsuukin itseään hyväntekeväisyysjärjestöksi, joka ei yritä pakottaa ketään mihinkään, vaan keskittyy siihen, että voi auttaa ihmisiä olemaan ympäristöystävällisiä, kun taas nuo muut ovat yleensä enemmänkin poliittisia lobbausjärjestöjä.

[Harran]

Jep, vaikuttaa selvästi positiivisemmalta touhulta kuin vaikkapa WWF tai GP. Kyseinen järjestö kutsuukin itseään hyväntekeväisyysjärjestöksi, joka ei yritä pakottaa ketään mihinkään, vaan keskittyy siihen, että voi auttaa ihmisiä olemaan ympäristöystävällisiä, kun taas nuo muut ovat yleensä enemmänkin poliittisia lobbausjärjestöjä.

Mitä vikaa poliittisessa lobbauksessa?