Sekä islamofobit että islamistit (termit, joista molemmat ryhmät itse perusteetta irtisanoutuvat) vetoavat myytilliseen 'yhtenäiseen'
shari'a-lakiin Islamin säädösten perustana. Alkuperäisistä opetuksista kiinnostuneet muslimit puolestaan vetoavat yksinomaan Koraaniin. Hadith-kirjallisuus, johon vallitsevien shari'a-tulkintojen länsimaisittain kyseenalaisimmat säädökset perustuvat, on itsessään valtaisa, värikäs ja sisäisesti sangen ristiriitainen kokonaisuus. Se on asiantuntijoiden mukaan koottu aikaisintaan 200-vuotta Muhammedin kuoleman jälkeen. Siitä riippumatta, mitä hadith-kirjallisuuden erehtymättömyyteen uskovat yksittäiset muslimit (ja mitä ilmeisimmin myös islamofobit) ovat mieltä hadithien todenperäisyydestä, tieteellisen historiografian kannalta hadith-aineistoa pidetään kokonaisuudessaan sangen epäluotettavana lähteenä Muhammedin lausunnoista. Sitävastoin riippumattomat asiantuntijat pitävät Koraania yllättävänkin luotettavana (esim. huomattavasti Uuden Testamentin Jeesuksen puheita luotettavampana) lähteenä alkuperäisen profeetan sanoista. Islamofobia ja muslimifanaatikkoa yhdistääkin
oman agendan kannalta merkityksellisten yksittäisten hadithien tieteellinen kyseenalaistamattomuus. Ongelmana on, että maallikko voi vakuuttua näiden ääripäiden pseudoälyllisistä argumenteista, koska ne vetoavat näennäishistorialliseen lähteeseen, vaikka faktisesti lähes kaikki islamilaisen tai anti-islamilaisen fanaatikon ääritulkintojen historialliset lähteet ovat yksittäisisissä haditheissä (joiden kanssa ristiriitaiset hadithit sivutetaan surutta), eivätkä Koraanissa. Tämä pätee erityisesti useisiin naisia alistaviin shari'a-tulkintoihin (esim. kivityskuolema aviorikoksesta, huntupakko) ja sunna-tulkintoihin (Muhammedin avioituminen "6-vuotiaan" Aishan kanssa). Ne eivät perustu Koraaniin, joka on primaarilähde ja todennettavasti ristiriidassa näiden kanssa (ks. alla).
Koraanissa on toki kohtia, jotka heijastavat 600-luvun Arabian niemimaan heimoyhteiskunnan oloja ja ovat jo sinällään perin soveltumattomia nykypäivään. Mutta islamofobin oman agendansa tueksi valikoimissa Koraanin jakeissa on lähes poikkeuksetta kyse joko tahallisesta tai tahattomasta käännösvirheestä, räikeästä asiayhteyden sivuuttamisesta sekä eksegeettisesti väkivaltaisesta tekstiyhteydestä irralleen riuhtaisemisesta. Eli toisin sanoen historiallisten tekstien tutkimuksen tärkeimpien akateemisten periaatteiden jorpakkoon viskaamisesta. Samalla lukuperiaatteella Aku Ankatkin (varsinkin 70-luvun numerot) voidaan "aukottomasti" todistaa haureuden, irstauden, seksismin, rasismin, eläimiin kajoamisen ja saatananpalvonnan peruskirjoiksi.
Mikäli lähtökohtana on löytämällä löytää teilattavaa islamissa, silloin parhaatkaan vastatodisteet eivät tietystikään pure, koska henkilö ei ole kiinnostunut totuuden tieteellisestä selvittämisestä vaan omien ennakkoluulojen pönkittämisestä näennäisakateemisin keinoin. Tällöin jok’ikinen asia, uskonto tai ajattelutapa voidaan varmuudella mustamaalata ja sivuuttaa niihin liittyvien yksittäisten järkyttävien lausuntojen tai tapausten pohjalta, joita kaikkien niiden kirjallisuudesta löytyy. On myös hyvä aina muistaa, että islamissa todellinen auktoriteetti on Koraani, eikä hadithit. Yksittäisen hadithin suosio (ohi toisten hadithien) tiettynä ajankohtana islamilaisessa maailmassa ei ole merkki sen tieteellisestä vastaavuudesta Muhammedin lausumiin. Se kertoo vain sen, että se on ollut joillekin vaikutusvaltaisille keskiajan arabiuskonoppineille helpompi keino oikeuttaa miehisiä mielihalujaan kuin toiset sen kanssa jyrkästi ristiriitaiset hadithit. Näin monesta epätotuudesta on päässyt papiston vääristelyn kautta muodostumaan "yleinen totuus", jota ei ole voitu kyseenalaistaa vuosisatoihin edes Koraanista löytyviin vastalauseisiin vetoamalla.
Fakta: Ei ole olemassa mitään yleisesti hyväksyttyä shari'a-lakia Koraanin yksiselitteisten lakien lisäksi. Valtaosa 'keskiaikaiseksi' brändätyistä "shari'a-laeista" kumpuaa neljän sunnilaisen oikeusopillisen koulukunnan (hanafi, maliki, shafi’i ja hanbali) seka kolmen shiialaisen oikeusopin (ja’fari, ismaili, zaidi) keskiaikaisesta tulkintakirjallisuudsta (nk. fiqh-kirjallisuus). Ei tuolloin eivätkä niin ikään tänäkään päivänä koulutusta saaneet islamilaiset uskonoppineet pitäneet fiqh-kirjallisuutta kyseenalaistamattomana absoluuttina. Valtaosa akateemisesti korkeatasoisista shiia- sekä sunnioppineista itse asiassa tämän tästä korostaa lausunnoissaan ja puheissaan, etta
fiqh ja
shari’a eivät ole synonyymeja. Useissa traditionaalisissa muslimiyhteisöissä (kuten esim. Afganistanissa) tästä fiqhin ja shari’an erosta jatkuvasti saarnataan kansan syville riveille ja lähes lukutaidottomille maaseudun uskonoppineille. Shari’a (l. "tie-, Koraani 045.018) on teologisesti muuttumaton ja vain Jumalan katsotaan tuntevan koko shari’an. Koraaniin Jumalan katsotaan sisällyttäneen shari’an ne osat, jotka ihmiset tarvitsevat toimiakseen Jumalan tahdon mukaisesti. Fiqh on puolestaan ihmisen epätäydellinen yritelmä ymmärtää ja säädellä islamilaista lakia primaari- ja sekundaarilahteisiin (1. Koraani ja 2. hadithit) perustuen. Keskiajalla saavutettu uskonoppineiden yksimielisyys (
ijma) erinäisistä shari’a-tulkinnoista neljän eri sunnilaisen koulukunnan kesken kehittyi kuitenkin varsin vallitsevaksi kansanperinteeksi useissa islamilaisissa valtakunnissa, eikä niitä ole uskallettu kyseenalaistaa vuosisatoihin monissa valtakunnissa. Fiqh ei kuitenkaan koskaan edustanut
periaatteessa kyseenalaistamatonta shari’a-tulkintaa uskonoppineiden keskuudessa. Ijtihad-tulkintaperiaate (l. keskiaikaisista koulukunnista ja ijmasta vapaa ja riippumaton laintulkinta) on aina pulpahdellut pintaan eri muslimiyhteisöissä eriasteisesti aina keskiajalta asti. Itse asiassa Mutaziliittien koulukunta, eli ihmisen rationaalisuutta korostava perustuva vapaa Koraani-tulkinta, oli virallinen tulkintaperiaate abbasiidien kaudella 800-luvulla ennen kuin hadith-oppineet syrjäyttivät heidät. Erit. Iranissa 1500-1900-luvulla ja’fari-lainopista riippumaton ijtihad-tulkintaoikeus suotiin mujtahideille ja sitä korkeamman asteen uskonoppineille (mm. shaykh’ul-islamit, ayatollahit). Tänä päivänä uskonoppineet seka sunnilaisessa etta shiialaisessa maailmassa vetoavat yha enenävässä määrin ijtihad-tulkintaoikeuteen palauttaakseen "puhdas Koraaniin perustuva islam", jota ei vesitä tai rajoita taantumukselliset ja ristiriitaiset keskiaikaiset uskontulkinnat. Esimerkiksi tänä päivänä Saudi Arabiaa ja Irania lukuunottamatta muslimienemmistöisissä maissa vallitseva perustuslaillinen vapaus olla käyttämättä huivia on saanut useissa maissa arvostettujenkin muftien tuen, vaikka tämä ei vastaakaan perinteistä haditheihin perustuvaa fiqh-tulkintaa. Tässä arvostettujen muftien virallisessa tuessa ole mitaan shari’an vastaista. Vain fiqhin eli kansanperinteen vastaista, joita tälläkin palstalla eräs muslimi pitää kyseenalaistamatta shari'ana.
Fakta: Afganistanissa, kuten monissa muissakin "ultrakonservatiivisissa" muslimienemmistöisissä maissa, suurin osa islamiin liitetyistä kansanperinteistä edeltää islamia. Olen itse seurannut likeltä, kuinka osa Afganistanin uskonoppineista yrittää Koraaniin vedoten muuttaa kansanperinteitä saarnaamalla, että Koraanin mukaan naisilla on miesten lailla oikeus toimia elinkeinonharjoittajina, oikeus saada perintöä, oikeus tehdä avioero sekä oikeus saada suoraan itselleen (vanhempiensa sijaan) sulhasen myotäjäismaksut, joiden on oltava kohtuullisia. Kivityskuoleman kohdalla saarnaaminen on erityisen helppoa. Koraanissa ei nimittäin missään kohtaa määritetä tai sanktioida raamatullista kivityskuolemaa. Se löytyy vain aviorikosta koskevista haditheista, joilla on oma mielenkiintoinen historiansa.
Fakta:
Zina'n, eli aviorikoksen (islamilaisittain ymmärrettynä) shari'a-tulkintaan perustuva kivityskuolema poikkeaa jyrkästi Koraanista. Käsite 'zina' on tietysti arabiaa, mutta se pitää sisällään molemmat, meikäläisittäin ymmärretyn aviorikoksen sekä esiaviollisen seksin. Koraanissa säädetään yksiselitteisesti sata raipaniskua miehelle tai naiselle, joka on syyllistynyt zinaan, ja jonka on todeksi todistanut neljä aikuista miestä. Väärä vala, esim. viattoman naisen syyttäminen huorinteosta, luetaan itse zinaksi ja raipparangaistuksen oikeuttavaksi rikokseksi. Neljässä tärkeimmässä sunnalaisissa sekä shiialaisissa oikeusopissa kuitenkin määrätään Koraanista poiketen kivitystuomio aviorikokselle. Tämä räikeä ristiriita Koraanin kanssa perustuu kalifi Umariin liitettyyn surkuhupaisaan legendaan, joka aihetta koskevissa haditheissa mainitaan. Hadithien mukaan Umarin väitetään kertoneen, että profeetta Muhammed sääti kivityskuoleman aviorikkojalle alunperin osana Koraania, mutta epähuomiossa profeetan asumukseen astellut vuohi äkkäsi ilmoitustekstiä sisältävän paperipinon ja söi sen suihinsa. Umarin mukaan paperipino sisälsi myös kyseiset tekstinpätkät, joissa säädetään kivityskuolemasta. Syitä Umarin henkilökohtaiselle päähänpinttymälle asian suhteen voi kysyä vain Umarilta itseltään, mutta ilmeiseltä sepitykseltä kyseinen hadith haiskahtaa ja pistävästi. Umar tunnettiin hurjana taistelijana ja äkkipikaisena luonteena, joka oli vähällä tappaa Muhammedin ennen uskoontuloaan. Ehkä hänen aggressiivinen luonteensa ja katkerat naiskokemuksensa saivat juutalaisten harjoittaman Raamatun lain vaikuttamaan sopivammalta kuin Muhammedin armelias ja eksplisiittinen (Koraanissa) lievennys aikaisempiin käytäntoihin.
Sitä on myös paljon pohdittu, miksi Muhammed teki aviorikoksen todentamisen (neljän miestodistajan ehto) tarkoituksellisen vaikeaksi. Yhtä kaikki, ehdon täyttyminen tekee tuon raipparangaistuksenkin langettamistodennäköisyyden sangen pieneksi. Jotkut oppineet ovat sitä mieltä, että uhka on tässä tapauksessa itse täytäntöönpanoa tärkeämpi seikka ja Muhammed lähinnä halusi säkeellään hyvin konkreettisesti korostaa, kuinka vakava asia aviorikos on. Kuten Jeesuskin vuorisaarnassa kuuluisalla silmävertauksellaan.
Fakta: Koraani toi itse asiassa sangen radikaaleja uudistuksia oman aikansa naiskäsitykseen, erityisesti Mekkan ja Medinan arabiheimojen keskuudessa. Nykypäivän asenneilmastosta tarkastellen Koraanin arvosteleminen on perin epätieteellistä ja usein tarkoitushakuista. Mekkan arabeille naiset olivat arvokasta kauppatavaraa, jonka markkinahinta vastasi yleensä noin kahta kamelia. Vaimoja sai olla niin paljon kuin niihin oli varaa. Tyttövauvojen elävältä hautaaminen oli otollinen keino lievittää isien pojattomuuden häpeää. Suurten heimojuhlallisuuksien aikana naisia tanssitettiin kaduilla ilkosillaan. Muhammed muutti kaiken tämän kertarykäyksellä. Jeesus yhdisti eronneen naisen naimisen aviorikokseen. Muhammed antoi naiselle oikeuden erota aviomiehestään. Muhammed soi naiselle oikeuden perintöön, omaisuuteen ja elinkeinon harjoittamiseen ensimmäisenä tunnettuna ilmoitususkontona. Kuten sanottu, muhammed sanktioi naisen perusteetta syyttämisen aviorikoksesta sadan raipaniskun veroiseksi. Muhammed toisti Koraanissa, että kaikki on luotu pareissa, ja että miehen pari on nainen. Muhammed asetti neljä vaimoa ehdottomaksi maksimirajaksi, mutta suositteli yhdessä pitäytymistä tasapuolisuuteen vedoten. Kaikessa lyhykäisyydessään, Muhammedin kanta naisten ihmisarvosta ja sukupuolten välisestä kumppanuudesta käy erinomaisesti ilmi seuraavasta Koraanin säkeestä (030.012) Rooman suurasta:
"Hänen tunnusmerkkejään on myös se, että Hän on teidän omasta joukostanne teille puolisot luonut, jotta voisitte tyyneydessä heidän kanssaan elää. Hän on asettanut rakkauden ja armon teidän välillenne."Muhammedin uudistuksilla oli kuitenkin luonnolliset rajansa. Ensinnäkin Muhammedin oli valittava sanamuotonsa tavalla, joka meni tuon ajan mieskunnalle perille. Toisekseen Muhammedin uudistukset oli mitoitettava silloisen mieskunnan vastaanottokykyyn. On sanomattakin selvää, että tänä päivänä jotkin silloisista uudistuksista tuntuvat ilmeisen taantumuksellisilta ja soveltamiskelvottomilta. Tuolloin ne olivat kuitenkin perin uudistusmielisiä. Joka pokkana muuta väittää, on lukenut historiaansa sangen anakronististen ja valikoivien silmälasien läpi. Tai sitten ei laisinkaan. Tämä kaikki siis taustana seuraavalle huomiolleni.
Fakta: Yksi miehisistä mielihaluista kautta aikain on ollut fyysisen voimakkuutensa väärinkäyttäminen naisen kurittamiseen tai muuhun ohjailuun. Koraanissa mainitaan miesten olevan naisia vahvempia sekä vaimojen velvollisuus alistua miestensä tahdolle tämän fyysisen ylivoimaisuuden johdosta (ilmeisesti ongelmien välttämiseksi). Ikään kuin profeetta olisi ymmärtänyt, että mieskunta ei ole vielä riittävän kypsä luopumaan täysin tästä fyysisen vahvuuden tarjoamasta valta-asemasta kertaheitolla, vaan vaiheissa. Mies määritellään Raamatun tavoin siis yksiselitteisesti perheen pääksi. Saavutetuista eduista on vaikea luopua. Toisaalta Muhammedia ennen Mekkan Qureish-heimossa nainen oli paitsi kauppatavara myös fyysisen väkivallan tavanomainen vastaanottajaosapuoli. Koraanissa sitävastoin ohjeistetaan miehiä ensimmäistä kertaa malttiin (4:34). Vaimon ollessa "kapinoiva-, miehen tulisi ensiksi neuvoa ja kehottaa vaimoaan. Mikäli tämä ei toimi, hän voi kieltäytyä jakamasta makuuhuoneen vaimonsa kanssa. Jos tämäkään ei vielä tuota tuloksia, hän voi
"idrib-. 'Idrib' on tietysti arabiaa, jolla on Koraanissa useita merkityksiä. Yksi merkitys on "eroaminen/erkaneminen-, toinen on "läppäisy/kevyt kämmenlyönti-, mikä on tietysti ollut perin suosittu tulkinta sangen maskuliinisessa maailmassa (ml. islamilaisessa sellaisessa) kautta vuosisatain. Erkanemismerkityksessään -˜idrib’ ei niinkään viittaa avioeroon vaan asumuseroon. Tämä olisi myös loogisempi tulkinta, koska "läppäisy/kevyt kämmenlyönti- saisi sangen karaistuneet ja kiivasluontoisinakin tunnettut (erit. Aisha) arabinaiset lähinnä vain nauramaan metaforiseen partaansa. Naiselliseksikin Qureish-heimon suunnalta haukuttua Muhammedia aikaisemmin kun oltiin sentään totuttu huomattavasti ronskinpaan pahoinpitelyyn eikä mihinkään saakelin läpsintään.
Yhtä kaikki, asiat on asetettava historialliseen kontekstiinsa. On yleisesti tunnettua, että uskonoppineet (miehet) kautta aikain ovat mielellään taipuneet tulkintoihin, jotka vähiten kyseenalaistavat heidän omia tottumuksiaan tai tapojaan. Siksi tilanne on muodostunut sellaiseksi kuin se on. Ja siitä huolimatta käytännön todellisuus islamilaisessa maailmassa on keskimäärin huomattavasti mielikuvia monimuotoisempi, tasapainoisempi ja arkisempi.
Vertailun vuoksi lienee hyödyllistä tutustua Piispan, Heiskasen ja Sirénin naisuhritutkimukseen vuodelta 2005:
http://www.jokuraja.fi/lahi.php Tutkimuksen mukaan noin 44 prosenttia suomalaisista naisista on joskus elämänsä aikana joutunut miehen fyysisen tai seksuaalisen väkivallan tai uhan kohteeksi. Nykyisen puolison tekemän fyysisen tai seksuaalisen väkivallan tai väkivallalla uhkailun kohteeksi on puolestaan joutunut noin 20 prosenttia tällä hetkellä parisuhteessa elävistä 18-74-vuotiaista naisista. Suomen luku oli siis 44 %, eli suunnilleen samaa tasoa kuin Afganistan (50 %, Afghanistan Independent Human Rights Commission / AIHRC), missä jopa naiset (varsinkin anopit) pitävät naisten väkivalloin ojentamista paitsi hyväksyttävänä myös keskeisen tarpeellisena. Suomen tilastot edustavat Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan teollisuusmaiden ylivoimaisesti korkeinta tasoa. Suomi on nk. "kehitysmaatasoa" myös alla olevissa Tilastokeskuksen luvuissa. Näissä on tilastoitu viimeisen viiden vuoden aikana suomalaisnaisten intiimiltä kumppaniltaan kokema fyysinen väkivalta. Luku on luonnollisestikin hieman pienempi kuin koko elämän aikana lähisuhteessa koettu väkivalta:
http://www.stat.fi/tup/tietoaika/tilaajat/ta_10_01_naisvakiv.htmlKiintoisaa tilastoissa on mm. se, että katolilaiset maat (Argentiina, Brasilia, jne.) ovat monissa vertailuissa maailman pahimpia paikkoja perheväkivallan suhteen, eivätkä esim. muslimimaat. Elämän aikana lähisuhteessa naisen kokemassa väkivallassa Papua Uusi-Guineassa on WHO:n mukaan kaikkein korkeimmat luvut (67 %) ja seuraavaksi eniten Perussa (60%) ja Turkissa (58 %). Suunnilleen Afganistanin tasoa ovat WHO:n tilastoja tarkastellessa myös Nicaragua (52 %), Etiopia (50 %) ja Bangladesh (47 %). Suomi on sitten heti seuraavana
Muhammedin pedofiliapropagandaakin Aishan osalta vielä jaksetaan eräissä piireissä lietsoa. Mm. tunnettu brittimuslimi (kristinuskosta islamiin kääntynyt brittinainen) Ruqaiyyah Waris Maqsood (linkin lopussa viittaus hänen kirjoittamaansa kirjaseen -˜Hazrat Aishah, A study of her age at the time of her marriage’ IPCI, Birmingham, 1996) on kirjoittanut Aishan ikään liittyvistä räikeistä ristiriidoista haditheissä. Aishan todellinen avioitumisikä näyttäisi olleen 16-19 vuotta:
http://www.ruqaiyyah.karoo.net/articles/aishahdates.htm http://www.scribd.com/doc/16352325/Madam-Aishah-A-Study-of-her-age-at-the-time-of-her-marriage-with-Prophet-Muhammad (koko kirjanen)
Myös Abdul H. Fauqilta löytyy kiintoisa selvitys aiheesta, jossa mm. todetaan, että kyseinen hadith perustuu yhden tunnetusti senilöityneen narraattorin (nimeltä Hisham bin Urwah) selostuksiin, joita irakilaiset kuulijat ovat myöhemmin raportoineet jälkipolville. Kyseisen ajan irakilaisia raportteja pitävät toiset tunnetut narraattorit erittäin epäluotettavina. Sitäpaitsi perinteisessäkin hadith-"tieteessä" yhden narraattorin selityksiä, joita eivät vahvista toiset riippumattomat narraattorit, ei voida pitää luotettavina:
http://www.newageislam.com/articledetails.aspx?ID=817Parahin terkuin,
Sam
