Blogeista poimittua

[Vongoethe]

Ystäväämme Maiveita erityisesti lämmöllä ajatellen, nämä Heikki Aittokosken bloggaukset:

Kirjoittamisen A ja H

Ironian huippu

Irony Man ja uhka Kalliosta

(Liittyen myös tänäiseen keskusteluumme tuolla Köyhyys-ketjussa:

http://todellisuus.org/index.php?topic=2208.msg68703#msg68703)

[Vongoethe]

Jostain käsittämättömästä syystä tuotakin herraa kuulemma pidetään "kiinnostavana ajattelijana".
Missä tuossa on kiinnostavuus, missä ajattelu?

Keskisuomalainen, Antti Nylén 19.1.2014: Koulujen uskonnonopetuksesta

http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/koulujen-uskonnonopetuksesta/1753578

[Vongoethe]

Simians or Simulations, Holograms or Human?

"Mathematician: Is Our Universe a Simulation?

Hugh Pickens DOT Com writes "Mathematician Edward Frenkel writes in the NYT that one fanciful possibility
that explains why mathematics seems to permeate our universe is that we live in a computer simulation
based on the laws of mathematics -" not in what we commonly take to be the real world. According to
this theory, some highly advanced computer programmer of the future has devised this simulation,
and we are unknowingly part of it. Thus when we discover a mathematical truth, we are simply discovering
aspects of the code that the programmer used. This may strike you as very unlikely writes Frenkel but
physicists have been creating their own computer simulations of the forces of nature for years -" on a tiny scale,
the size of an atomic nucleus. They use a three-dimensional grid to model a little chunk of the universe;
then they run the program to see what happens. 'Oxford philosopher Nick Bostrom has argued that
we are more likely to be in such a simulation than not,' writes Frenkel. 'If such simulations are possible
in theory, he reasons, then eventually humans will create them -" presumably many of them.
If this is so, in time there will be many more simulated worlds than nonsimulated ones. Statistically speaking,
therefore, we are more likely to be living in a simulated world than the real one.' The question now becomes
is there any way to empirically test this hypothesis and the answer surprisingly is yes. In a recent paper,
'Constraints on the Universe as a Numerical Simulation,' the physicists Silas R. Beane, Zohreh Davoudi and
Martin J. Savage outline a possible method for detecting that our world is actually a computer simulation (PDF).
Savage and his colleagues assume that any future simulators would use some of the same techniques
current scientists use to run simulations, with the same constraints. The future simulators, Savage indicated,
would map their universe on a mathematical lattice or grid, consisting of points and lines.
But computer simulations generate slight but distinctive anomalies -" certain kinds of asymmetries and
they suggest that a closer look at cosmic rays may reveal similar asymmetries. If so, this would indicate
that we might -" just might -" ourselves be in someone else's computer simulation." "

http://beta.slashdot.org/story/198259


NYT: http://www.nytimes.com/2014/02/16/opinion/sunday/is-the-universe-a-simulation.html?_r=0

[Vongoethe]

HS/Jani Kaaro, 17.2.2014: Addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle


"Suurella monitieteilijällä,Gregory Batesonilla, oli tapana sanoa, että addiktio on yksi isoista kysymyksistä -
kysymys, jonka varassa sivilisaatiot nousevat tai kaatuvat. Jos se on totta, ennuste on heikko.

Vapaa markkinatalous on heltymätön vaatimuksessaan alistaa kulttuuriset ja sosiaaliset arvot taloudellisen
hyödyn imperatiiville. Se ei epäröi kajota mihinkään sosiaaliseen yksikköön, jos talous vaatii sen hajottamista
tai uudelleen järjestämistä.

Eikö moderni maailma siis tee meistä kaikista eräänlaisia reservaatti-intiaaneja? Onhan meillä mönkijöitä,
autoja, pelejä, vehkeitä ja pakasteruokaa. Olisi mahdollisuus tehdä sitä tai ruveta tähän, kun vain viitsii.

Vähemmän on yhteisön tuntua. Vähemmän on maata, johon kasvattaa juurensa.
Addiktiot ovat korvikkeita tälle hengen köyhyydelle."

[metrics]

HS/Jani Kaaro, 17.2.2014: Addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle


"Suurella monitieteilijällä,Gregory Batesonilla, oli tapana sanoa, että addiktio on yksi isoista kysymyksistä -
kysymys, jonka varassa sivilisaatiot nousevat tai kaatuvat. Jos se on totta, ennuste on heikko.

Vapaa markkinatalous on heltymätön vaatimuksessaan alistaa kulttuuriset ja sosiaaliset arvot taloudellisen
hyödyn imperatiiville. Se ei epäröi kajota mihinkään sosiaaliseen yksikköön, jos talous vaatii sen hajottamista
tai uudelleen järjestämistä.

Eikö moderni maailma siis tee meistä kaikista eräänlaisia reservaatti-intiaaneja? Onhan meillä mönkijöitä,
autoja, pelejä, vehkeitä ja pakasteruokaa. Olisi mahdollisuus tehdä sitä tai ruveta tähän, kun vain viitsii.

Vähemmän on yhteisön tuntua. Vähemmän on maata, johon kasvattaa juurensa.
Addiktiot ovat korvikkeita tälle hengen köyhyydelle."

Kolumnissa oli kolme sivua ihan mielenkiintoista assosiointia, joka sitten pilattiin parilla kappaleella sosialisminroskaa. Eli tyypillistä Kaaroa. Sosialismin(kin) aikana vodka oli yksi Venäjän merkittävimpiä ongelmia, jopa puolueen mielestä, joka yritti säännöstellä käyttöä saatavuudella. Tuloksena tietysti salapolttoa.

[Tapio Peltonen]

HS/Jani Kaaro, 17.2.2014: Addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle


"Suurella monitieteilijällä,Gregory Batesonilla, oli tapana sanoa, että addiktio on yksi isoista kysymyksistä -
kysymys, jonka varassa sivilisaatiot nousevat tai kaatuvat. Jos se on totta, ennuste on heikko.

Vapaa markkinatalous on heltymätön vaatimuksessaan alistaa kulttuuriset ja sosiaaliset arvot taloudellisen
hyödyn imperatiiville. Se ei epäröi kajota mihinkään sosiaaliseen yksikköön, jos talous vaatii sen hajottamista
tai uudelleen järjestämistä.

Eikö moderni maailma siis tee meistä kaikista eräänlaisia reservaatti-intiaaneja? Onhan meillä mönkijöitä,
autoja, pelejä, vehkeitä ja pakasteruokaa. Olisi mahdollisuus tehdä sitä tai ruveta tähän, kun vain viitsii.

Vähemmän on yhteisön tuntua. Vähemmän on maata, johon kasvattaa juurensa.
Addiktiot ovat korvikkeita tälle hengen köyhyydelle."

Kolumnissa oli kolme sivua ihan mielenkiintoista assosiointia, joka sitten pilattiin parilla kappaleella sosialisminroskaa. Eli tyypillistä Kaaroa. Sosialismin(kin) aikana vodka oli yksi Venäjän merkittävimpiä ongelmia, jopa puolueen mielestä, joka yritti säännöstellä käyttöä saatavuudella. Tuloksena tietysti salapolttoa.

Totta, ja tästä Jalosen Jussikin täysin aiheellisesti kuittaa.

[Vongoethe]

Mjaa, jos ei venäläisiä pelastanut alkoholismilta maaorjuus, ei ortodoksisuus, ei sosialismi, ei raaka kapitalismi
eikä Putinin tai kenenkään muunkaan diktatuuri, niin pelastaako meitä fasismilta tms. suomalaisuus?

[Kourumies]

http://pekkavirkki.puheenvuoro.uusisuomi.fi/161964-ei-koskaan-enaa-yksin

Nykymaailmassa ei käytännössä ole puolueettomuutta, vaan valintamme on tehtävä Euroopan ja Euraasian unionien välillä. Ystävällisenä muistutuksena perussuomalaisten äärisiivelle sekä muille tahattomasti - tai tahallaan - putinismin etuja maassamme edistäville siteerattakoon jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin lausahdusta "ei koskaan enää yksin!"

Älyttömiltä tuntuvat säännökset ja direktiivit sekä joidenkin kumppanimaiden vapaamatkustaminen ovat pieni hinta siedettäväksi siitä, että Suomi pysyy läntisten liberaalien demokratioiden viiteryhmässä - ainakin useimmilta osin. Niin pahalta kuin se tuntuukin, ideaalia vaihtoehtoa kohden voi pyrkiä, mutta typerintä mahdollista politiikkaa on itsessään merkittävienkin ongelmien takia ryhtyä ajamaan Suomea Ukrainan kaltaiseen geopoliittiseen asemaan.

Det var ord och inga visor, sano. Näköjään fiksuimmat kokoomuslaisetkin ovat jo huomanneet, kuinka Hommalla ja persuissa muna pystyssä haaveillaan Venäjän miehityksestä.

[Vongoethe]

Roskalehtikatsaus

Perussuomalaisten pää-äänenkannattaja Iltasanomat tyhmistelee päätoimittajansa suulla:
maamiinoja hienovaraisempaa ulko- ja puolustuspolitiikkaa ei kannata harjoittaa; sellaista ei olekaan.

"Paljon parempana pelotteena olisivat voineet toimia maamiinat, mutta niistä Suomi hankkiutui eroon
kansainvälisen painostuksen takia Haglundin puoluetoverin, Stefan Wallinin ollessa puolustusministerinä."

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288661523569.html

[Kourumies]

Roskalehtikatsaus

Perussuomalaisten pää-äänenkannattaja Iltasanomat tyhmistelee päätoimittajansa suulla:
maamiinoja hienovaraisempaa ulko- ja puolustuspolitiikkaa ei kannata harjoittaa; sellaista ei olekaan.

"Paljon parempana pelotteena olisivat voineet toimia maamiinat, mutta niistä Suomi hankkiutui eroon
kansainvälisen painostuksen takia Haglundin puoluetoverin, Stefan Wallinin ollessa puolustusministerinä."

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288661523569.html

Mitä vanhemmaksi ja rumemmaksi Köppelsiini tulee, sitä persummaksi.

[Vongoethe]

Jouko Kauppila/Satakunnan Kansa, 7.3.2014: Jumala armahtaa, Soini ei

Jumala armahtaa, Soini ei



Suomalaiset puolueet samankaltaistuvat eli lähestyvät keskiluokan ajattelutapaa. Poliittisessa keskustelussa
puolueohjelmiin vedotaan kovin harvoin, eivätkä ne kiinnosta äänestäjää.
Perussuomalaiset on ainoa puolue, jonka keskeiset teesit on koottu kirjaan.

Edesmenneen Tony Halmeen -Jumala armahtaa, minä en- on puolueen epävirallinen ohjelmajulistus.
Siihen on koottu keskeiset asenteet ja ennakkoluulot, jotka Tony Halme sai selville pääkaupunkiseudun
lähiöpubeihin tehdyissä vaali-iskuissa. Homot ja lesbot eivät kuulu pubien suosikkeihin.

Ainoana puolueena perussuomalaiset ovat sitoneet edustajiensa kädet äänestettäessä tasa-arvoisesta avioliittolaista.
Muut puolueet pitävät asiaa omantunnon kysymyksenä, joka ei ole puoluepolitiikkaa.
Gallupien mukaan yli puolet kansanedustajista on hyväksymässä tasa-arvoisen avioliittolain.

Laissa on kyse siitä, että avioliittolain suoma viitekehys tarjotaan myös lesbo- ja homopareille.
Muut pohjoismaat ovat hyväksyneet periaatteen, ja tapansa mukaan Suomi on näissä asioissa
pohjoismaisittain peränpitäjä.

Perussuomalaiset ovat paaluttaneet vahvasti muun muassa tasa-arvoisen avioliittolain ja pakkoruotsin.
Näyttää siltä, että poliittiset päätökset tehdään gallupien perusteella. Menetelmä on tuttu historiasta.
Ainakin lyhyellä tähtäimellä ihmisten ennakkoluulojen ja pimeiden tuntojen lietsominen tuo tulosta.
Raamatun tai muiden periaatteiden kanssa poliittisilla painotuksilla ei ole mitään tekemistä.

Timo Soini on harras katolinen. Kanava-lehdessä hiljattain olleessa kirjoituksessa porilaistaustainen
teologian tohtori Jyri Komulainen toteaa, että arvion mukaan noin kolmannes katolisista papeista on homoja.

Katolinen pappi ei voi olla parisuhteessa, ja tästä syystä lasten hyväksikäyttö on ilmeisesti aina ollut
katolisen kirkon vaiettu ongelma. Uhrien paljastukset muun muassa Irlannin katolisista sisäoppilaitoksista
ovat järkyttäviä. Hyväksikäytöstä aiheutuneet rahakorvaukset olivat viedä New Yorkin katolisen seurakunnan konkurssiin.

Jos Timo Soini haluaa puolustaa pientä ihmistä, hänelle riittäisi työnsarkaa oman kirkkokuntansa
hyväksikäytettyjen puolustajana. Irlantilaisen lastenkodin asukeille Danten Jumalaisen näytelmän
helvetin kauhut ovat tulleet osaksi maanpäällistä elämää. Hyväksikäytössä tuhotaan ihmiselle kuuluva
seksuaalisuus pahimmillaan koko loppuelämän ajaksi.

Sama iljettävä piirre liittyy vanhoillislestadiolaisuuteen. Sen piirissä tapahtuva hyväksikäyttö on sukua
katolisen kirkon vitsaukselle. Molemmissa tapauksissa auktoriteettiasemassa oleva henkilö kohdistaa
rikoksensa suojattomaan lapseen.

Jos Soini tuntee itsensä liian heikoksi muuttamaan oman kirkkokuntansa käytäntöjä,
hän voisi nousta barrikadeille Suomessa, missä tällä saralla löytyy riittävästi korjattavaa.

Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä isät ja setämiehet kokoontuvat raamattupiireihinsä antamaan
toisilleen synninpäästöt iljettävimmistä teoista, joita minä tiedän.

Tasa-arvoisessa avioliittolaissa on kyse tasa-arvoisten ihmisten ratkaisusta. Hyväksikäytössä
auktoriteettiasemassa oleva kohdistaa rikoksensa turvattomaan lapseen.

Sivistysvaltiona itseään pitävän Suomen ei tule alentua Ugandan tasolle, missä presidentti pohdiskelee,
kuuluuko homoille elinkautinen vai kuolemantuomio.

[Vongoethe]

Kakka-Vappu on tällä kertaa rustannut huomattavasti kiintoisamman ja paremman jutun kuin vajaa vuosi takaperin.

Ylioppilaslehti, 7.3.2014: Vaaratila

"***
Majavasta tuntui ällistyttävältä, että päättäjät eivät kuunnelleet tiedeyhteisön suosituksia, ainoastaan
taloustieteilijöiden. Ketään ei tuntunut hetkauttavan tieto, että ilmastonmuutos uhkaa tuhota
maapallon ekosysteemin muutamassa kymmenessä vuodessa.

Ihmiskunta käyttäytyi itsetuhoisesti, vaikka tiedemiehet ja ympäristöliike kuinka yrittivät puhua järkeä.

Järkipuhe ei tähän kulutusmaniaan tulisi koskaan auttamaankaan, Majava tajusi. Se oli yhtä turhaa kuin
yrittää parantaa masentunutta sanomalla, että ei kannatta olla niin allapäin, elämässä on iloisiakin asioita.

***
Samalla syntyi ihmisyys, joka perustui erilaisilla identiteeteillä leikittelyyn. Sitä leikkiä leikittiin kuluttamalla.
Vaikka Majava ihailee Black Mountain Collegea, joka on Mustarindankin esikuva, hänen mielestään sieltä
lähtölaukauksen saanut postmodernismi on syypää nykyiseen ympäristökriisiin.

-Taiteen postmodernismi on vaikuttanut meidän objektisuhteisiin siten, että me rakennetaan identiteettiämme
kuluttamalla. Kaikkiin tavaroihin on alkanut viimeisen 15 vuoden aikana liittyä sellaista, että niitä ei käytetä
tarpeeseen, vaan identiteetin rakentamiseen-, Majava sanoo.

***"

[Vongoethe]

Panu Höglund, 28.9.2014:

Myyttejä Venäjästä, Ukrainasta ja Neuvostoliitosta
 

Näin putinismin aikana liikkeellä on kaikenlaisia myyttejä niin Venäjästä, Neuvostoliitosta kuin Ukrainastakin. Kuten salaliittoteorioiden aikakaudella on tavallista, samoihin myytteihin uskotaan usein molemmilla äärilaidoilla. Itä-Eurooppa ja Venäjä eivät ole tuttuja paikkoja ja Neuvostoliittokin on katoamassa myyttien ja huhujen hämäriin.

Käydäänpä siis asiaan.

Venäläiset ovat joutuneet kärsimään eniten Stalinista/Hitleristä/toisesta maailmansodasta jne.Täällä Suomessa on pilvin pimein näitä sentimentaalisia Venäjän nyyhky-ystäviä joihin tämä puppu on uponnut kuin sukellusvene Mariaanien hautaan. Tavallisesti se sama porukka julistaa Venäjän kulttuurin suurenmoisuutta tietämättä kyseisestä kulttuurista paljon mitään.

Nyt kun Timothy Snyderin erinomainen teos Tappotanner on lopultakin saatu suomeksi, umpisuomalaisetkin voivat sieltä lukea, mikä ryhmä Neuvostoliitossa joutui kärsimään eniten Stalinin vainoista: Neuvostoliiton puolalainen vähemmistö. Mitä sitten toisen maailmansodan itärintamaan tulee, on aika selvää, että siellä ukrainalaiset ja valkovenäläiset, jotka joutuivat sodan ja miehityksen jalkoihin ja rintaman kohdalle, joutuivat kärsimään eniten. Itärintaman sotaa käytiin itse asiassa ukrainalaisilla ja valkovenäläisillä sotilailla puolin ja toisin: sekä Saksan armeijan alkuasukasvahvistuksiin että neuvostoarmeijaan värvättiin paljon näiden kansojen edustajia, ja veli nousi veljeään vastaan aivan sananmukaisesti. Jopa oikeaoppinen neuvostosotakirjallisuus myöntää tämän kautta rantain (venäjäntaitoisille vihjeeksi Emmanuil Kazakevitšin kertomus Zvezda, ”Tähti” – en toki tiedä, onko suomennettu).

Itse asiassa yksi venäjänkielisen, neuvostoaikaisen sotakirjallisuuden merkittävimpiä kielellisiä erikoispiirteitä on, että kirjoissa esiintyy useinkin ukrainan tai valkovenäjän sekaista venäjää solkkaavia sivuhenkilöitä (tämä ei toki näy suomennoksissa). Kirjailijoiden mielestä se ilmeisesti kuului oleellisena, määrittävänä piirteenä rintaman autenttiseen tunnelmaan.

Ukrainalaisten esittäminen jonkinlaisena fasistikansana, joka loukkaa itsenäisyyspyrkimyksillään kauan kärsinyttä Venäjän kansaa, on siis historiallisesti valheellista. Se toki on totta, että Ukrainasta, kuten muiltakin miehitetyiltä alueilta, löytyi paljon yhteistoimintamiehiä. Mutta niin löytyi myös etnisten venäläisten joukosta sieltä, minne Hitlerin pitkä koura ulottui.

Krim oli ukrainalaisen Hruštšovin nousuhumalassa päähänpistosta antama lahja Ukrainalle.Tällä koetetaan alinomaa perustella Krimin rikollista valtaamista ja laitonta liittämistä Venäjään. Ensimmäinen valhe on, että Nikita Hruštšov, Neuvostoliiton johtaja viisi-kuusikymmenluvulla, olisi ollut ukrainalainen. Itse asiassa Hruštšov syntyi Kalinovkan kylässä Kurskin oblastissa (”oblast”, joka suomennetaan usein ”alueeksi”, on lähinnä läänin tyyppinen hallintoalue), joka on kyllä Ukrainan itärajan lähellä, mutta etnisesti ja kielellisesti se on varmasti yksiselitteisen venäläistä aluetta ja poliittisesti Venäjää.

Hruštšov oli siis venäläinen; hänen ukrainalaisyhteytensä on siinä ja vain siinä, että hän teki nuorena puolueuraa Ukrainassa sikäläisen puoluepomon Lazar Kaganovitšin kakkosmiehenä. Sitten kun Kaganovitš siirtyi Ukrainasta Moskovan puolueaparaattiin, hän otti apumiehensä mukaansa. Sodan jälkeen Hruštšov palasi Ukrainaan jälleenrakennustyötä johtamaan.

Krimin siirto Ukrainan alaisuuteen johtui ennen muuta infrastruktuurin hallinnointitarpeista: tarina nousuhumalaisesta lahjasta Ukrainalle lienee syntynyt siinä vaiheessa kun Hruštšovin vastustajat ryhtyivät häntä kaatamaan ja halusivat esittää hänet Staliniin verrattavana mielivaltaisena johtajana. Siinä missä Stalinia syytettiin ”henkilökultista”, seuraajalle keksittiin synniksi ”voluntarismi”, sanahirviö, jolla viitattiin hänen liian ”omatahtoiseen” ja tempoilevaan politiikkaansa (kuka tahansa Neuvostoliiton ja kylmän sodan historiaan tutustunut tietää, ettei syyte ollut kaikilta osin aivan tuulesta temmattu). Propagandaväite Krimin mielivaltaisesta siirrosta osavaltiolta toiselle sopi tähän kuin nyrkki silmään.

Länsimaista kirjallisuutta ei ollut ollenkaan saatavana Neuvostoliitossa. Tähän täysin järjettömään väitteeseen törmäsin joskus Agricolan foorumeilla. Se on kaivellut siitä lähtien, joten otanpa ja oikaisen sen tässä. Se on esimerkki siitä, millaisiin järjettömyyksiin väki uskoo silloin kun on a) tarpeen esittää Neuvostoliitto kaikkia muita pahempana, absoluuttisena hirmuvaltana (tosin Neuvostoliiton on äärioikeiston kammoksumana demonina alkanut viime aikoina korvata islamilainen maailma) ja b) kaikki ei-äärioikeistolaiset Neuvostoliiton myötäjuoksijoina.

Neuvostoliiton pahuutta ja vastenmielisyyttä ei todellakaan ole syytä vähätellä. On kuitenkin syytä muistaa, että Neuvostoliiton kehityksessä oli monia vaiheita: Stalinin mielivaltaisen diktatuurin ja Hruštšovin tempoilun jälkeen maa rauhoittui konservatiiviseen perusneukkuelämäntapaan, jonka suomalaiset itse asiassa tuntevat melko hyvin vanhoilta kunnon votkaturistiajoilta. Se myöhäisaikojen Neukkula pyrki luomaan kulttuurisuhteita länteen, ja myös lännen kirjallisuutta käännettiin jonkin verran (tosin saksittuna). Toki suosituimpia ja vapaimmin saatavissa olleita läntisiä kirjoja olivat sellaiset poliittisesti yhdentekevät klassikot kuin Huckleberry Finnin seikkailut tai Aarresaari. (Omasta hyllystäni löytyy muuten venäjäksi Robinson Crusoe, tosin jo Venäjällä, ei Neuvostoliitossa painettuna.)

Silloin kun länsikirjallisuutta saksittiin, sakset söivät luultavasti enemmän seksikuvauksia kuin poliittisesti arkoja kohtia. Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden rehevä eteläamerikkalainen sukupuolisuus vimmastutti neuvostosensorit siinä määrin, että kirja puukotettiin juonettomaksi. Neuvostosensuurin menettelytavoista hyvää käytännön tietoa on saatavana Mihail Bulgakovin romaanin Saatana saapuu Moskovaan ensimmäisestä suomenkielisestä painoksesta, jossa neuvostosensuurin saksimat kohdat näkyvät tekijänoikeussyistä kursiivilla painettuina. Lukija huomaa pian että poliittisesti huolestuttavien osuuksien lisäksi kirjasta on suorastaan naurettavasti poistettu kaikki viittaukset seksiin ja alastomuuteen.

Länsimaisen kirjallisuuden ja kulttuurin asema Neuvostoliitossa oli oikeastaan kaksinainen. Toisaalta eliitti vihasi sitä, mutta toisaalta yksi eliitin tunnusmerkeistä oli, että se pääsi tavallista rahvasta esteettömämmin käsiksi siihen. Eliittikoulu tarkoitti 70-luvun Neuvostoliitossa käytännössä koulua, jossa opetettiin englantia ja jossa kävi ulkomaalaisia vieraita lännestä puhumassa oppilaiden kanssa englantia.

Venäläiset ovat lukevia, henkeviä ja sivistyneitä ihmisiä, koska jo neuvostoaikana neuvostoraitiovaunut olivat täynnä lukevaa kansaa. Venäjän hienoa kulttuuria ihannoivat venäläismieliset jankkaavat usein tätä iskulausetta. Se on pinnalta katsoen totta. Mutta kannattaa miettiä, mitä luettiin.

Kuten monet varmasti muistavat, Stalin kutsui kirjailijoita ”ihmissielun insinööreiksi”, mikä tarkoitti, että kirjailijoilla nähtiin olevan propagandistinen tehtävä osana neuvostososialismin rakentamista. Tämä tarkoittaa, että niiden lännessä ihailtujen toisinajattelijoiden lisäksi Venäjällä oli paljon samoinajattelevia kirjailijoita, siis moraaliltaan venyviä ja kirjailijaliiton tarjoamista eduista lokoisasti nauttivia kynämiehiä, jotka osasivat olla hankkimatta itselleen vihollisia puoluejohdosta.

Neuvostoliitossa oli runsaasti kirjailijoita, elokuvaohjaajia ja muuta kulttuurielämää, eivätkä kaikki olleet aivan huonoja. On kuitenkin syytä muistaa, että Neuvostoliitossa kirjallisuus oli pitkälti massaviihdettä. Lukeva yleisö oli valtava ja suuri osa luettavasta melko teollisesti tuotettua viihdettä. Ei pidä hetkeäkään kuvitella, ettei Neuvostoliitossa olisi kirjoitettu paljon viihdekirjallisuutta melko rahvaanomaiseen makuun.

Täällä meillä kuviteltiin silloin ja kuvitellaan vielä nytkin, että Neuvostoliitossa ei olisi ollut viihdeteollisuutta eikä viihdyttäväksi tarkoitettua lukemista. Tämä johtuu siitä, että Neuvostoliitto nähtiin kaiken kivan kieltäjämaana. Lännessä oli bestsellereitä ja salapoliisijännäreitä, Neuvostoliitossa uuvuttavia agitaatiokokouksia ja punalippukulkueita. Lisäksi suomeksi käännetystä venäläisestä ja neuvostoliittolaisesta kirjallisuudesta suurin osa oli vakavaksi tarkoitettua ja pyrki noudattamaan 1800-luvulta periytyvää klassista realistista estetiikkaa.

Itse asiassa Neuvostoliitossa tietysti oli jännärikirjallisuutta, vieläpä sellaista jännärikirjallisuutta, joka samalla toimi propagandana neuvostojärjestelmän puolesta. Sellaisissa jännäreissä KGB:n miehet olivat tietysti sankareita ja lännen agentit fasisteja. Synkästi kalskahtava sana tšekisti, joka viittaa Tšekaan eli KGB:n ensimmäiseen edeltäjään, oli Neuvostoliitossa ja itäblokissa virallisesti sankarin kunnianimi. Neuvostojännärikirjailijoista suomeksi on taidettu kääntää ainakin Julian Semjonovia.

Tällä kirjallisuudella kasvaneiden ja päänsä sotkeneiden ihmisten arvomaailma ei ole mitenkään yksiselitteisesti syvällisempi tai jalompi kuin länsimaisella joukkotiedotuksella kasvaneiden. Omasta mielestäni ihmemies MacGyverin tai vaikka Teksasin rajajääkäri Walkerin edustama amerikkalainen partiopoikaidealismi, jota televisiostamme näinä päivänä onneksi tulee sitä kaipaaville yllin kyllin, on paljon terveemmällä pohjalla kuin neuvostokirjallisuuden sanoma.

Kannattaa panna merkille sekin, että Neuvostoliitossa fasismia hipovaa venäläistä nationalismia sai itse asiassa julistaa verraten vapaasti. Tämä johtui siitä, että venäläinen nationalismi oli kuitenkin kansakuntaa koossapitävä voima, siinä missä esimerkiksi ukrainalainen nationalismi oli hajottava voima. Avoimesti nationalistinen viihdekirjailija Valentin Pikul', jota ei ole taidettu suomeksi kääntää, ei joutunut poliittisiin vaikeuksiin ainakaan nationalisminsa vuoksi. Maaseutukirjailijoiden koulukunta, johon kuului esimerkiksi Valentin Rasputin (Rasputin on Siperiassa yhtä tavallinen nimi kuin Piirainen Kainuussa, joten kirjailija ei ollut sukua tsaarin neuvonantajalle), vastusti nationalistiskonservatiivisista lähtökohdista suunnilleen koko modernia yhteiskuntaa, mutta heilläkään ei ollut sellaisia vaikeuksia sensuurin kanssa kuin länsimaisia arvoja kannattavilla toisinajattelijoilla.

Ukraina ei ole kieli, vaan venäjän murre. Mainitsin edellä, että venäjänkielisessä neuvostokirjallisuudessa esiintyy usein ukrainaa tai valkovenäjää solkkaavia sivuhenkilöitä autenttisuustarkoituksessa. Tämä on luonnollisesti ollut omiaan synnyttämään venäläisten keskuudessa käsityksen, että ukraina olisi turmeltunutta tai murteellista venäjää.

Ukraina ja venäjä ovat läheistä sukua toisilleen, koska molemmat kuuluvat slaavilaisten kielten itäiseen haaraan. Monet sellaiset piirteet, jotka venäjässä ovat murrepiirteitä, ovat ukrainassa osa normitettua kirjakieltä. Samaa voidaan toki sanoa monista muistakin lähisukuisista naapurikielistä. Esimerkiksi ruotsissa rein 'puhdas' on pohjalaista murretta, ren taas kirjakieltä. Toisaalta norjassa rein on kirjakieltä (ainakin nynorskin kirjakieltä). Silti harvoin kuulee väitettävän, että Pohjanmaan ruotsinkieliset olisivat norjalaisia.

Ukraina eroaa venäjästä esimerkiksi seuraavin tavoin:

 
• Siinä missä venäjässä on o tai e, ukrainassa esiintyy konsonanttiin päättyvässä tavussa yleensä erityinen ukrainalainen i, joka kirjoitetaan ihan länsimaisen i:n näköisellä kirjaimella. Kissa on venäjäksi kot (кот) mutta ukrainaksi kit (кіт).

• Sitä vastoin venäjän kaksi i:tä, pehmeä и ja kova ы, ovat ukrainassa yksi ja sama äänne, niin että noista kahdesta kirjaimesta jälkimmäinen puuttuu ukrainan kielestä kokonaan.

• Kirjain г, joka venäjässä äännetään g, on ukrainassa h. Ukrainaan on kuitenkin eräiden lähinnä puolasta (tai puolan kautta saksasta) lainattujen sanojen mukana tullut uusi g-äänne, jolle on tarvittu oma kirjain ґ. Tämä jälkimmäinen kirjain tosin julistettiin neuvostoaikana fasistiseksi ja nationalistiseksi kirjaimeksi eikä sitä saanut käyttää (tämä ei todellakaan ole mikään vitsi, kunpa olisikin), mutta nyt se on taas elvytetty.

• Siinä missä venäjän sanavaraston kehitykseen on vaikuttanut kirkkoslaavi, ukrainaa (kuten myös valkovenäjää) on vuosisatoja muovannut puolan vaikutus. Kirkkoslaavi on oikeastaan muinaista bulgariaa, joka on täynnä ortodoksisen kirkkokreikan mallin mukaan muodostettuja sanahirviöitä. Kreikassa yhdyssanoja käytetään paljon enemmän kuin tyypillisissä slaavikielissä, ja siksi niitä on paljon kirkkoslaavissakin. Tämän takia minä, joka olen opetellut puolaa ennen kuin venäjää, pidän jälkimmäistä pahimmillaan hirveän kömpelönä ja lyijynraskaana byrokraattikielenä, kun taas valkovenäjä ja ukraina tietysti ovat erikseen opettelemattakin helpompia, luontevampia ja ilmavampia. Venäläiset kuitenkin tuntuvat elävän siinä groteskissa harhaluulossa, että juuri kirkkoslaavi on sitä oikeaa slaavilaisuutta, ja pitävät siksi ukrainaa ja valkovenäjää jotenkin pilallisina.

• Ukrainassa on kokonaan omanlaisensa, muista slaavilaisista kielistä täysin poikkeava tapa muodostaa futuuri (tulevaisuuteen viittaava aikamuoto). Ukrainaksi ”me elämme (tulevaisuudessa)” on žytymemo, kun taas venäjäksi se on budem žit' ja puolaksi będziemy żyć (toki ukrainassakin on käytössä tämä jälkimmänen malli, oletettavasti sekä venäjän että puolan vaikutuksesta).

• Venäjän standardikielessä (tosin ei kaikissa venäjän murteissa) painollista tavua edeltävät o:t heikkenevät a:ksi. Sen, että golova (”pää”) kuuluu lausua galava, oppivat kaikki venäjän opiskelijat suunnilleen ensimmäisellä oppitunnilla. Mutta ukrainaksi sama sana äännetään tietysti holova, kuten kaikki varmaan jo arvasivatkin.

 

On toki selvää, että ukraina on neuvostoaikana jatkuvan venäläistämisen vuoksi kehittynyt venäjän suuntaan. On myös syntynyt ukrainan ja venäjän sekakieltä, jota käytetään siksi, ettei kumpaakaan kieltä aina osata kirjakielisen normin mukaisesti, kun koulu on käyty milloin milläkin kielellä jos ollenkaan. Joku maalaistäti voi esimerkiksi puhua äidinkielenään hyvinkin puhdasta ukrainaa, mutta käyttää sen seassa yksittäisiä venäläisiä sanoja, koska on käynyt venäjänkielistä koulua. On ukrainalaisia, jotka puhuvat vain venäjää, mutta puhuvat sitä ukrainan kielen äännejärjestelmällä. Ei myöskään ole epätavallista, että Ukrainassa asuva syntyperäinen venäjänkielinen yrittää parhaansa mukaan puhua ukrainaa, koska on noin yleisesti ottaen kunnon ihminen eli inhoaa Itä-Ukrainaan soluttautuneiden ”pienten vihreiden miesten” raakuuksia ja haluaa sanoutua heistä irti. Hänen parhaansa vain voi olla kovin huono. Kaikki nämä ovat tietoiseen kielisortoon kuuluvia ilmiöitä.

On tietysti syytä muistuttaa myös siitä, että Neuvostoliitossa ukrainan kielen kirjallista normia on yritetty tietoisesti lähentää venäjään. Minulla on Puolassa painettu ukraina-puola -sanakirja (näinä päivinä se tulee kovasti tarpeeseen), joka on ensimmäisen kerran julkaistu 1900-luvun alkupuolella. Sen mukaan ”kansa” on ukrainaksi narid, mikä kuulostaakin kieliopin pääsäännön mukaiselta. Nykyisessä Ukrainassa sitä vastoin käytössä tuntuu olevan yksinomaan venäläisemmän näköinen muoto narod. Jokin pistää epäilemään, että kielen normia on tuossakin asiassa tahallisesti rukattu venäjän suuntaan: ukrainalaisen i:n paikalle on muilutettu venäläinen o.

Ukrainan, puolan ja venäjän sanaston eroista ja yhtäläisyyksistä esimerkiksi muutama sana:

Tuntea (tunteita): puolaksi czuć, ukrainaksi tšuty, venäjäksi tšuvstvovat' (veikkaanpa että tämäkin johtuu siitä kirkkoslaavista: sanavartalo on sama kuin puolassa ja ukrainassa, mutta johtotapa on mutkikkaampi)

Vero: puolaksi podatek, ukrainaksi podatok, venäjäksi nalog (venäjän sanakirjoista löytyy kyllä veroa tarkoittamaan sellainenkin sana kuin podat', mutta se ei enää ole nykykieltä, vaan taitaa kuulua enemmän maaorjien ja linnanherrojen aikakauteen)

Oppikirja: puolaksi podręcznik, ukrainaksi pidrutšnyk, venäjäksi utšebnik (vrt. tšekki, jolla sanotaan učebnice)

Unohtaa: puolaksi zapomnieć, ukrainaksi zabuty, venäjäksi zabyt'

Uhri: puolaksi ofiara, ukrainaksi ja venäjäksi žertva (tämän sanan osalta valkovenäjä menee puolan, ukraina venäjän mukaan – valkovenäjäksi sana on achviara, koska siellä äffästä tulee ihan oikeasti ähvä, ainakin tuossa sanassa)

Asia: puolaksi sprawa, ukrainaksi sprava,venäjäksi delo (puolan dzieło tarkoittaa esimerkiksi kirjailijan teosta, venäjäksi sotšinenie tai proizvedenie)

Tori, aukio: puolaksi plac (äännetään ”plats”, eli saksastahan tämä tulee), ukrainaksi majdan (kuten kaikki jo tietävät – tämä sana taas tulee persiasta, oletettavasti turkkilaiskielten välittämänä), venäjäksi ploštšad'. (Valkovenäjä menee tämän sanan osalta venäjän mukaan, tosin se dee puuttuu sieltä lopusta.)

Kiitos: puolaksi dziękuję, ukrainaksi djakuju tai spasybi, venäjäksi spasibo

Sijainen tai korvaaja: puolaksi zastępca, ukrainaksi zastupnyk, venäjäksi zamestitel' (puolan ja ukrainan sanat tarkoittavat tilalle astuvaa, venäjän sana taas paikan ottavaa).

Puoli tuntia: puolaksi pół godziny, ukrainaksi piv hodyny, venäjäksi pol tšasa

Sanaston lähteet ovat Ukrains'ka Pravdan nettisivu, Eugeniusz Hrycakin ja Konstanty Kisielewskin (ukrainalaisittain Evhen Hrytsak ja Kost' Kysilevs'kyj) ukraina-puola -sanakirja Słownik Ukraińsko-polski/Ukrajins'ko-pol's'kyj slovnyk (kustantaja Wydawnictwo Międzymorze, Varsova 1990), Svetlana Amir-Babenkon ukrainan oppikirja saksalaisille (Lehrbuch der ukrainischen Sprache), kustantaja Helmut Buske Verlag, Hampuri 2007 sekä Ukrajins'ka Pravda -lehden nettisivut. Niin, ja sen mitä ”puoli tuntia” on ukrainaksi olen oppinut 1990-luvun alussa solkatessani ukrainalaisten kauppiaiden kanssa sekakieltä puolalaisilla toreilla. Ukrainaa en voi sanoa osaavani, vaikka jokainen puolaa ja venäjää opiskellut sitä kyllä ymmärtää ainakin kirjoitetussa muodossa, aivan kuten saksaa ja ruotsia osaava ymmärtää hollantia.

Venäjän kieltä ja/tai venäjänkielisiä sorretaan Ukrainassa. Tälle väitteelle joku ukrainalainen jo esittikin tyhjentävän vastatodisteen: kuvan ukrainalaisesta lehtikioskista, jossa on myynnissä parikymmentä venäjänkielistä ja pari-kolme ukrainankielistä lehtinimikettä. Ukrainassakin venäjän kieltä ylläpitää sekä tapa että taloudellinen valta. Silloin kun säädetään ”sortolakeja venäjää vastaan”, kyseessä ovat yleensä lait, joilla yritetään saada taloudellisen vallan haltijoita ottamaan ukrainankieliset paremmin huomioon ja tuoda ukrainan kieli myös venäjänkielisten koululaisten ulottuville. Vaikka ukrainasta tehtäisiin Ukrainan ainoa virallinen kieli ja venäjän kielen käyttö viranomaisissa oikeasti kiellettäisiin, käytännön seuraus olisi luultavasti se, että ukraina nousisi lähes tasa-arvoiseen asemaan venäjän kanssa.

Huomattava osa, luultavasti enemmistö, niistäkin ukrainalaisista, jotka pitävät ukrainaa ensimmäisenä kielenään, on harmitonta ja sovinnollista väkeä, joka ei halua samentaa vettäkään ja jolle ei tulisi mieleenkään pakottaa ketään olemaan puhumatta venäjää, koska sellainen olisi huonoa käytöstä. Sitä vastoin monet venäjän puhujat katsovat yhä olevansa itseoikeutettu hallitsijakansa, jolta ei saa odottaa maanmatosten kielen opettelua.

Venäjällä muuten oikeasti sorretaan ukrainankielisiä, vaikka ukraina on Venäjän suurimpia vähemmistökieliä. Se, että Kubanin kasakat (oikeastaan ”kasakka” tarkoittaa ainakin nykyään rikollis- tai terroristiliigan jäsentä) ovat nyt Ukrainassa taistelemassa terroristien puolella, on suurta historian ironiaa, sillä Kuban oli neuvostovenäläistämiskampanjoihin asti ukrainankielinen alue, jossa ilmestyi Neuvostoliiton alkuaikoina paljon ukrainankielisiä lehtiä ja kirjoja. Jos Krim pitää palauttaa Venäjälle, niin aivan yhtä suurella ellei paremmallakin syyllä Kuban tulisi liittää Ukrainaan.

Mistäkö Kuban löytyy kartalta? No tuosta Krimin itäpuolelta Mustan meren rannalta. Kuban vastaa suunnilleen nykyistä Krasnodarin kraita sekä osaa Stavropolin kraista. Krai on oblastin tasoinen hallintoyksikkö Venäjällä – sana käännetään suomeksi usein ”aluepiiri”. Krai-nimitys viittaa reuna-alueeseen (itse asiassa Ukrainan nimen ytimessä on sama sana) ja tarkoittaa, että aluepiiri on joskus muinoin tsaarin aikana perustettu valtakunnan rajoille tarkoituksena nujertaa alkuperäisasukkaat, ”inorotsit”, ja korvata heidät venäläisasutuksella. Kubanin alueella inorotsit olivat adygein kieltä puhuvia tšerkessejä; kieltä puhutaan alueella yhä jonkin verran, ja se kuuluu yhteen Kaukasuksen pienistä ja hyvin konsonanttipitoisista kielikunnista. Kubanin ensimmäiset ”venäläiset” asuttajat kuitenkin olivat ukrainalaisia kasakoita. Siksi Kubanista tuli pariksi vuosisadaksi ukrainalainen alue. Nykyasukkaista suuri enemmistö katsoo (pyssyllä uhattuina?) olevansa venäläisiä.

[metrics]

Hyvä kirjoitus, joka ansaitsisi paremman foorumin kuin "paljastettu".

[Kourumies]

Hyvä kirjoitus, joka ansaitsisi paremman foorumin kuin "paljastettu".

Tiedät hyvin, että aateveljesi painostivat sen paremman foorumin antamaan kirjoittajalle potkut.