Porukkaa nyt vaan ärsyttää - foorumista riippumatta - kun joku uskaltaa suoraan sanoa, että joutoväkeä ei ole mitään syytä paapoa ja elättää.
Vähäosaisten paapomisen ja sen takana olevan maailmankuvan haitallisuuteen liittyen suosittelen lukasemaan Theodore Dalrymplen kirjan Life at the Bottom. Kirja on mukavaa luettavaa, johon vaikuttaa merkittävältä osin se, että Darlymple on työskennellyt psykiatrina Brittien slummeissa, vankiloissa ja mielisairaaloissa muutaman vuosikymmenen auttaen kyseistä "joutoväkeä", joten hän tuntee kentän vastaansanomattoman hyvin. Ja hänellä ei ole mitään todellisuudelle vieraita käsityksiä heidän tilastaan ja tavoista auttaa heitä. Keskeinen pointsi (pahoittelut foorumin kielipoliisille tästä sanasta, mutta se on kelpo sana) on tietty sama kuin sinulla eli passivoivan maailmankuvan ja sosiaalitukijärjestelmän turmiollisuus.
Dalrymple tietää mistä puhuu. En väitä itse tietäväni yhtä paljon, mutta asiaa on tullut perin likeltä seurattua Afganistanissa, jossa lukuisilla hankkeilla yritetään parantaa mitä nuhruisimpien ja aidosti sydäntä riipaisevalla tavalla säälittävien rampakerjäläisäitien ja kerjäläisvanhusten elinolosuhteita.
Toisin kuin tässäkin vuorostaan Suomessa politisoidussa aiheessa annetaan vastakkainasettelun keinoin ymmärtää, kysymys ei ole lainkaan siitä, pitäisikö kerjäläisiä auttaa vai ei. Vaan siitä, että
miten auttaa kaikkein tuloksellisimmalla ja kestävimmällä tavalla.
Kerjäämisestä on jo vuosikymmeniä (itse asiassa vuosisatoja) keskusteltu muissa maissa, mutta Suomessa jälleen kerran keskustelu aloitetaan nollasta ja ylilyöviä argumentteja viljellään puolin ja toisin itsevarmuutta puhkuen. Yksi keskustelun perusongelmista on kykenemättömyys/haluttomuus selvittää itselleen keskustelun perimmäiset faktat: (1) Mitä on kerjääminen? (2) Onko olemassa ihmisiä, jotka riutuisivat kurjuuteen ja kuolisivat, jos he lakkaisivat kerjäämästä?
Vastaus kysymykseen (1): Kerjääminen on rahallisen tuen anomista ilman aikomusta tehdä yhteiskunnalle palvelusta/vastapalvelusta. Tapakerjuu on edellisen tekemistä eräänlaisena "ammattinharjoittamisena".
Vastaus kysymykseen (2): En ainakaan itse ole asiantuntijoilta kuullut yhdestäkään tapauksesta, missä henkilön henki ja terveys olisi vaarassa jos hän lakkaisi kerjäämästä.
Maailmassa on miljoonia sekä keskivertokerjäläisiä köyhempiä että rikkaampia ihmisiä, jotka saattavat joutua tilapäisesti pyytämään rahallista apua hätäänsä ja samalla kuitenkin vilpittömästi vannovat joko maksavansa rahan takaisin tai tarjoavat jotain muunlaista in-kind vastapalvelua nyt tai myöhemmin. Eettiseltä kantilta kerjuun ydinongelma on lähinnä asenteellinen: maailmaan suhtautuminen pelkkänä antajana ja itseensä suhtautuminen pelkkänä oikeutettuna ottajana. Ikään kuin köyhyys ja kurjuus, niiden syistä vallan riippumatta (ei tule kiistää rakenteellisiakaan tekijöitä), antaisi *oikeuden* luopua velvollisuuksistaan yhteiskuntaa kohtaan. Tätä pohjimmaista asennevammaa ei säälin valtaama sympatiseeraaja usein tule hyväntahtoisuudessaan tunnistaneeksi, koska oletusarvoista on, etta rikas on aina paha ja moraaliton, kun taas köyhä ja kurja on aina viaton ja vilpitön. Oikeuden ja armollisuuden tasapaino syntyy kuitenkin kun kaikki osapuolet kiltisti hyväksyvät, että yhtäältä köyhyydestä ei pitäisi ketään rankaista, mutta toisaalta tietoisen joutilasta asennettakaan ei tulisi millään tavoin palkita.
On yhtäältä tunnistettava, että kerjääjälle maksaminen on kerjäämiskierteen ja siten kerjäläisen oman köyhyysloukun pääsyy. Siitä voidaan nimittäin olla varmoja, että jos kerjääminen ei tuota (eli kerjääjille ei makseta), kerjääminen loppuu sangen pian. Toisaalta on kuitenkin huolehdittava siitä, että työkyvyttömille ja äideille löytyy tukiverkostoja, mihin nojata, sekä vaatimatonta köyhäinapua, jonka myöntämisen ehtona on kerjuun lopettaminen. Edellä mainituista syistä kerjäläiselle vippaamisen kieltäminen on kriittisempää ja sanktioitavampaa kuin kerjäämisen kieltäminen. Yhtäältä siis tarvitaan jämäkän oikeudenmukainen kerjäämis- sekä kerjääjilleantokielto, mutta toisaalta on kieltoja täydennettävä kannustavalla, välittävällä ja aktiivisesti kerjäläisiä lähestyvällä työvoimakoulutuksella, hyvin pienimuotoisella sosiaalituella (minkä pienuus toimii kannustimena työnteolle) ja erinäisillä mikroluottokampanjoilla kerjääjien elinkeinoelämään auttamiseksi. Suomen kaltaisessa maassa tarvitaan myös elinkeinorakenteen joustavoittamista, joka mahdollistaisi hyvin pienimuotoisen kadulla toimitettavan liiketoiminnan.
Kerjäämisen kohdalla ei ole koskaan kysymys siitä, että "köyhyys ja kurjuus on pakottanut ja muita vaihtoehtoja ole". Tällainen oletus on puolestaan hyvää tarkoittavan pullamössömaan kansalaisen naivismia ja juuri tämän mielikuvan laskelmoivaan ja tietoiseen luomiseen kerjäämisen menestys perustuukin. Moni jättääkin kerjäläiselle maksamatta puhtaasti siksi, koska kerjuuseen usein liittyvä psykologinen manipulaatio (erityisen surkeaksi tekeytyminen) tuntuu vaan niin vastenmieliseltä.
Mutta kuten sanottu, kovien ratkaisujen lisäksi kannatan myös positiivisia kampanjoita, eritoten kerjäläisille räätälöityjä mikroluotto-ohjelmia heidän saattamiseksi pienimuotoisen elinkeinon harjoittajiksi (tällaisista on lupaavia tuloksia mm. Bangladeshissa) ja samalla kehotettaisiin kansalaisia olemaan vippaamasta kerjäläisille. Kerjääjälle antaminen sabotoisi todella nopeasti tällaiset mikroluottokampanjat.
Mikroluotolla kerjäläinen voitaisiin saada myymään pikkukrääsää, soittamaan musiikkia luvallisilla paikoilla tai kiillottamaan kenkiä. Tämäkin on jo elinkeinon harjoittamista, tuottaa pientä voittoa, eikä vaadi oikeastaan mitään muuta muutosta kerjäläisen elämäntyyliin kuin asennemuutosta - halua olla yhteiskunnan rakentava jäsen edes jonkinlaisen vaatimattoman palvelun tarjoajana. Katumusisointi ja kengänkiillotus ovat mainiosti sovellettavissa kerjäläisen elämäntyyliin. Tämä olisi kuitenkin vain ensiaskel, kun taas aito apukampanja sisältäisi huomattavasti pidemmälle ajateltua vaiheistettua auttamista kerjäläisen elinkeinoelämään integroimiseksi.
Luulen, että näillä keinoin ongelma saataisiin itse asiassa ratkaistua. Mutta se valitettavasti vaatii kanttia ja moraalista selkärankaa. Myötätunto on pääsääntöisesti hyvä piirre, mutta toisinaan oikeudenmukaisuus ja pitkäjänteinen armeliaisuus edellyttävät luontaisen empatiamme tilapäistä hillitsemistä. Siksi kerjäämisongelman ratkaiseminen on niin tavattoman vaikeaa, koska kerjääjälle maksamattomuus tuntuu joillekin ihmisille emotionaalisella tasolla niin paljon julmemmalta kuin mitä se todellisuudessa on.
