No minä en nyt tiedä lukuja, että paljonko tällaisia nuoria tosiasiallisesti on. Lisäksi olen tietysti realistisesti täytyy lähteä siitä, että tuskinpa on olemassa mitään maagista täydellistä yhteiskuntamallia, jossa ei olisi jonkinlaista määrää laiskoja, saamattomia ja vittumaisia ihmisiä, jotka eivät vain kerta kaikkiaan rupea ikinä tekemään mitään järkevää/tuottavaa. Tietysti tämän joukon suuruutta pystynee jonkin verran säätämään. Tässä mielessä jossain vaiheessa vastaus kysymykseesi "mitä tehdään niille" voi olla että ei kai tehdä yhtään mitään. Sivistynyt yhteiskunta pitää nämä tapaukset leivän syrjässä kiinni minimiturvalla.
Olen samaa mieltä, että laiskat ja vittumaisetkin ihmiset nykyinen rikas yhteiskunta pystyy elättämään. Kysymys on siitä, pitääkö heille taata sama elintaso kuin henkilölle, joka aidosti haluaisi tehdä työtä elättääkseen itsensä, mutta ei ole vain kovasta yrittämisestään sellaista saanut. Senhän takia tällaiselta henkilöltä ei otetakaan kaikkea tukea pois, vaan vedetään vain elintasoa hieman kireämmälle. En tosin ole varma, että meneekö ainakaan 20%:n pudotuksesta vielä edes opintorahan alapuolelle.
Mutta sitten tietysti on se paljon suurempi, ihan kehtaan sanoa että huomattavan enemmistön 18-25 -vuotiaista muodostava joukko, joka kyllä ihan mielellään tekisi jotain.
No, noin tietysti. Todennäköisesti hyvin suuri valtaosa tuosta porukasta on hakeutunut joko koulutukseen tai töihin ihan ilman kenenkään sen kummemmin painostamatta. Suurin osa nuorista ymmärtää, että kouluttautumalla saa paremmat eväät myöhempää elämää varten, vaikka siinä joutuu muutaman vuoden aika tiukalla elämäänkin. Kysymys on siitä, että millä ne, joihin nämä keskustelun kohteena olevat toimenpiteet kohdistuvat, saataisiin ymmärtämään sama. Minusta vastaus ei ole mitenkään yksinkertainen. Veikkaisin, että valtaosa heistä tulee perheistä, joissa vanhemmat eivät ole myöskään kovinkaan koulutettuja, mistä seurauksena on se, että yleinen suhtautuminen koulutukseen ei ole yhtä positiivinen kuin akateemisesti koulutettujen vanhempien kodeissa. Tämä ei ainakaan helpota tilannetta.
Se, miten se tekeminen sitten löytyy, on varmaan se mihin pitäisi niin sanotusti kohdistaa. Heitä tuskin auttaa se, että sitä pienintäkin mahdollista tukea vielä leikataan jos ei heti löydy. Itse asiassa, kuten minun ymmärtääkseni ne asiantuntijatkin ovat tästä huomauttaneet, se potentiaalisesti syrjäyttäisi suuremman osan tästä joukosta lopullisesti ulos mistään normaaliksi katsottavasta elämästä.
Olen tästä samaa mieltä ja suunnilleen samaa Soininvaarakin kirjoitteli. Entä missä menee raja tuolle "heti"? Jos ei vuodessakaan kaikesta auttamisesta huolimatta ole löytynyt sen puoleen opiskelu- kuin työpaikkaakaan, mutta muuten elämä tuntuu sujuvan ihan mukavasti sen toimeentulotuen varassa (kun mitään erityisiä velvoitteita, kuten lapsia, ei ole) niin jatketaanko samalla tavoin?
Palaan nyt alkuperäiseen pointtiini, joka oli se, että tällaista lainsäädäntöä tehdään ideologisin perustein. Katsopa joskus huviksesi vaikka kyselytuntia jossa on sosiaalipolitiikka aiheena. Itse ainakin saan moneen otteeseen kylmiä väreitä kuunnellessani lukuisten kansanedustajien täysin todellisuudesta vieraantunutta ja taustavireeltään jopa ihmisvihaista puhetta siitä, kuinka köyhät ja nuoret ja työttömät ja niin edelleen, huono-osaisemmat nyt yleensä, ovat hirvittävä ongelma ja siksi heitä pitää rangaista lisää. Heidän maailmassaan se, että joku ei pärjää tässä yhteiskunnassa on vain ja ainoastaan siitä johtuvaa, että tämä joku on laiska ja työtä vieroksuva loiseläin, joka pelkkää vittumaisuuttaan kuppaa yhteiskuntaa omaan elämiseensä, joka keskituloisen on *gasp* veroillaan pidettävä hengissä.
Niin ja toisessa päässä ovat sitten ne, joiden mielestä ei ole mitään ongelmaa siinä, että se laskelmani yksinhuoltajan elintaso ei parane tosiasiallisesti lainkaan hänen mennessään täyspäiväiseen työhön.
Minusta ongelma pohjautuu siihen, että 1980-luvulla matalan työttömyyden aikaan luotiin systeemi, joka perustui siihen, että työttömät ovat tilanteessaan vain väliaikaisesti ja etenkin sosiaalinen paine pyrkiä takaisin työhön oli korkea ja sitä kautta piti huolta siitä, ettei mitään pitkäaikaistyöttömien armeijaa syntynyt. Ja niissä oloissa systeemi olisi ollutkin niillä tukitasoilla suhteellisen kevyt veronmaksajille pyörittää. Sitten tuli 1990-luku ja massatyöttömyys, eikä se ole sittemmin laskenut sinne 1980-luvun tasolle. Nykysysteemi toimii huonosti, koska se on tarkoitettu ihan toisenlaiseen yhteiskuntaan kuin se, missä elämme.
En tiedä sinusta, mutta minusta tässä asenteessa on vikaa, ja kun se monistuu sitten ihan käytännön tasoille lainsäädäntöön ja hallintoon, se on suorastaan epätuottavaa.
Ehkä tosiaan suhtautumisessa nuoriin on tosiaan asenneongelma. Olen tähän törmännyt joissain nettikeskusteluissa, joissa keski-ikäiset ovat sitä mieltä, että koska he ovat "tottuneet" siihen korkeaan elintasoon, niin heitä ei voi tiputtaa samalla tavoin matalalle elintasolle kuin nuoret opiskelijat ja työttömät voi. Minusta tämä on kyllä aika lailla väärä lähestymistapa.
En tiedä kyetäänkö Suomessa tekemään todellista sosiaalityötä paljonkaan. Kunnilla on tapana alibudjetoida sosiaalitoimi melko systemaattisesti, joka sitten johtaa aika ongelmalliseen tilanteeseen noin käytännössä. Sosiaalityöntekijöistä tulee eräänlaisia rahakirstun vartijoita, joiden odotetaan löytävän asiakkaiden olosuhteista aina jotain mikä estää tai ainakin vähentää tuen maksamista. Ihmisillä on valitettavasti tapana nykyään mieltää annettu valta siten, että sitä pitää käyttää rajoittavasti ja rankaisevasti, ei mahdollistavasti ja auttavasti.
Niin, minusta tähän on syynä nykysysteemin ydin, eli se, että työttömän työttömyyttä pitää oikeasti kytätä. Onko hän oikeasti aidosti hakemassa töitä ja oikeasti työmarkkinoiden käytettävissä? Sama juttu muiden tukien, vaikkapa asumistuen kanssa. Asuuko X oikeasti eri osoitteessa kuin Y ja onko siten oikeutettu tukeen, vai pitäisikö se ottaa pois, koska Y voidaan velvoittaa elättämään hänet? Kuinka monta opintoviikkoa (tai mikä niiden nimi nykyään onkaan) opiskelija suoritti viime lukuvuonna ja voidaanko opintorahaa jatkaa, jne. ?
Perustulo ratkaisisi nämä kaikki ongelmat. Hakekoon jokainen työtä sillä intensiteetillä kuin katsoo tarvitsevansa elintasonsa parannusta tai jos ei näe tarvetta sille, eläköön kenenkään paapomatta perustulollla. Asukoon kuka kenenkin kanssa tai erillään, ei ole yhteiskunnan asia kytätä tätä. Opiskelkoon opiskelijat valmistuakseen ammattiin, ei saadakseen opintorahan jatkumaan.
Sinä kysyit minulta, miten ihmisiä voi motivoida. Vastasin sinulle, että suurin osa ihmisistä yllättäen motivoituu siitä kun heihin suhtaudutaan jotain osaavina yksilöinä, joiden tekemiä juttuja arvostetaan. Kannustaminen, osaamisen ja vahvuuksien tunnistaminen, tunnustuksen antaminen ja palkitseminen ovat asioita, jotka tepsivät köyhäänkin, vaikka jostain syystä sitä ei kukaan ole vissiin tullut ajatelleeksikaan. Nytkö haluat siis keskustella siitä, että ovatko pienituloisimmat koskaan tehneet mitään kiittämisen arvoista?
Minä en tiedä. En osaa sanoa, mitä ne Julmurin jutun nuoret ovat tehneet sellaista, josta voisi palkita. Se heidän käyttäytymisensä pankissa vaikutti ainakin sellaiselta, että lähtökohta muun yhteiskunnan suuntaan oli aika yksisuuntaista, eli yhteiskunnan oli velvollisuus heitä elättää ilman, että he antavat mitään takaisin.
Ja kyllä, minä uskon, että moni köyhä pystyy paljoonkin. Nykysysteemi on vain sellainen, että minkään itse yrittämisestä ennemminkin rangaistaan kuin palkitaan. Jopa siitä, että panet toimeentulotuesta joka kuu vähän sivuun pankkitilillesi sen sijaan, että panisit kaiken menemään saman tien, lopulta rangaistaan, kun sossu saa siitä rahasta vihiä. Minusta tähän, jälleen kerran, perustulo olisi ratkaisu. Se antaisi ihmisille paljon enemmän vapautta itse koittaa keksiä keinoja parantaa omaa elintasoaan ilman, että kyttäävät sosiaaliviranomaiset heti ovat siitä rankaisemassa.
Sanopa ihan rehellisesti, jos sinä vaikka sattuisit olemaan sanotaan 18-vuotias kouluttamaton ja työtön nuori mies vaikkapa Paltamosta, ja elelisit muutaman sadan euron työmarkkinatuella, niin tuntisitko itsesi motivoituneeksi jos sitä leikattaisiin 40% sillä perusteella, että sinua pitää nyt kannustaa tekemään jotain?
Kysymys ei ole siinä mielessä reilu, että suora vastaukseni on se, että entistä suuremmalla syyllä pyrkisin tuossa tilanteessa hakeutumaan johonkin itseäni kiinnostavaan koulutukseen. Sanon siksi "ei reilu", että todennäköisesti olisin koittanut hakeutua koulutukseen joka tapauksessa. En siis osaa suoraan mukautua tilanteeseen, etten olisi lainkaan kiinnostunut kouluttautumaan. Tietenkin mieluiten ottaisin tuossa tilanteessa hopealautasella työpaikan, josta maksettaisiin kunnon palkkaa, mutta en oikein usko, että kukaan minulle sellaista pystyisi tarjoamaan.
