Onhan Äyräväisellä mielestäni pointtiakin tuossa. Jos lähdemmä siitä, että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista, niin aina on tehtävä kompromisseja, mieluiten kai pienimmän pahan periaatteella. Kaupankäyntiäkin esiintyy: "jos teidän ryhmänne äänestää tässä asiassa näin, niin meidän ryhmämme äänestää tuossa asiassa noin" ja niin edelleen.
Olen samaa mieltä, että neuvottelut, kompromissit ja lehmänkaupat kuuluvat kaikki edustukselliseen demokratiaan ja saavat siitä sen vuoksi minusta toimivamman kuin Muutoksen ajama suora demokratia, jossa luonnollisesti ei ole mitään mahdollisuutta neuvotella mistään, koska jokaisesta asiasta äänestään erillään muista eikä vaalisalaisuuden vuoksi ole edes teoriassa mahdollista tehdä sitovia sopimuksia äänten antamisesta.
Edustuksellisessa demokratiassa asioita hierotaan ja kompromisseja etsitään yleensä siihen asti kunnes asian takana on enemmistö, minkä jälkeen äänestys on käytännössä läpihuutojuttu. Suorassa demokratiassa äänestyksiin mennään "sokkona" ja kaadetuiksi tulee ehdotuksia, jotka olisivat voineet hyvinkin mennä läpi, jos asiasta olisi voitu vielä neuvotella. Niinpä suora demokratia on huono keino yleiseen lainsäätämiseen ja etenkin budjeteista päättämiseen, mutta voi toimia silloin, kun enää mitään neuvotteluvaraa ei ole, vaan pitää vain päättää, hyväksytäänkö joku asia vai ei. Näin esim. Suomen EU-jäsenyyden kohdalla. Kreikan tukipaketti olisi minusta sopinut myös tällaiseksi kansanäänestyksellä päätettäväksi asiaksi.
Mutta palataksemme Äyräväiseen, niin minusta hän menee metsään siinä, kun sanoo, että viime kädessä ryhmäjohtaja päättää ryhmän kannan ja kaikki äänestävät sen mukaisesti. Ryhmänjohtaja on vain yksi ryhmästä, eikä hänellä ole minusta yhtään sen enempää valtaa ryhmän kantaan kuin kellään muullakaan ryhmän jäsenellä. Tietenkin hänellä on siinä mielessä valtaa, että hän on ryhmästä todennäköisesti se, joka osallistuu neuvotteluihin muiden puolueiden kanssa, mutta niissä neuvotteluissa hänen pitää kyllä edustaa koko ryhmän sopimaa kantaa, eikä harrastaa mitään omaa sooloilua.
Voi tietysti miettiä sitäkin, mihin oikeastaan sitten mitään puolueita tarvittaisiinkaan. Äänestysteknisistä asioista voidaan sopia, niitä voidaan rukata vaikka mihin suuntaan, jos niin halutaan.
Puolueita tarvitaan siihen, että on mitenkään mahdollista järjestää vaaleja. Ilman puolueita vaalitulokseen vaikuttaa liian paljon se, miten samanmielisten äänet jakautuvat yksittäisten ehdokkaiden välillä. Liialla keskittämisellä tai liialla hajoittamisella häviää sille, joka saa äänet jakautumaan juuri oikein. Puoluejärjestelmä poistaa tämän ongelman, koska ääni ei mene hukkaan, jos sen antaa sellaiselle, joka pääsisi muutenkin läpi tai sellaiselle, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia päästä. Puolue ohjelmoineen, johon ehdokkaat ovat enemmän tai vähemmän sitoutuneet, tarvitaan, jotta ääniä voi siirtää. Näin siis meidän vaalisysteemissä, jossa yhdestä vaalipiiristä valitaan useita edustajia. Anglosaksisissa maissa käytössä oleva yhden hengen vaalipiiri ei tietenkään kärsi tästä ongelmasta (vaikka on niissäkin puolueita), mutta seuraus on sitten se, että on vain kaksi mammuttipuoluetta, jotka vuorottelevat vallassa.
