Show Posts

This section allows you to view all posts made by this member. Note that you can only see posts made in areas you currently have access to.

Messages - Kourumies

Pages: [1] 2 3 ... 204
Yleinen keskustelu / Re: Yleinen uutiskokoomaketju ja vastaavat
« on: September 05, 2015, 13:36:08 »
Että peräreikäkihomatomme on palannut keskuuteemme. Onkos Maivei sitä masturbointia lomallaan harjoitellut, että saisi älytasolleen sopivan harrastuksen?

Yleinen keskustelu / Re: Yleinen uutiskokoomaketju ja vastaavat
« on: April 13, 2015, 23:05:36 »

[Serghei Golunov: "What Russian Students Learn about Russia's Enemies"]

In Russia, conspiracy theories involving clandestine and sinister external actors are widespread (see the author’s PONARS Eurasia Policy Memo No. 192, 'The ‘Hidden Hand’ of External Enemies: The Use of Conspiracy Theories by Putin’s Regime,' 2012). Many of these theories are geopolitical in nature, involving a perceived antagonism toward Russia because of its vast territory and natural resources. Other theories are underpinned by Russia’s differing Orthodox civilisation. To a large extent, these theories have replaced the concept of ‘international class struggle,’ which was once a Soviet mainstay justifying the inevitable confrontation between the Soviet Union and the West. Alarmingly, many of these new theories have permeated Russia’s education space, where they are intended not only to shape knowledge but to secure the political loyalty of Russia’s youth (see the author’s PONARS Eurasia Policy Memo No. 161, ‘Patriotic Upbringing in Russia: Can it Produce Good Citizens?’ 2011).

Venäjällä salaliittoteoriat ovat siis yleisiä, ja niiden taustalla on usein Suomi-syöjä Duginin "geopolitiikka". Salaliittoteorioita motivoidaan sillä, että kaikki haluavat osingoille Venäjän luonnonvaroista, ja nämä kuvitelmat ovat jopa nousseet Venäjän sisäisessä propagandassa samaan rooliin kuin aikoinaan marxilaiset löpinät luokkataistelusta. Nyt nämä salaliittoteoriat ovat tunkeutuneet myös Venäjän koulutuslaitokseen.

Using the Russian State Library online catalogue, I identified 86 such textbooks written by 61 authors, then reduced the list to works by 44 of them. I analysed the books’ educational context, assessed the prevalence of conspiracy theories within them, and categorised the most prominent. I found that approximately half the authors of these textbooks resort to conspiracy theorising.

Kirjoittaja siis löysi Venäjän Valtionkirjastosta 86 alan oppikirjaa ja kävi läpi noin puolet niistä. Ja puolet näytteen kirjoittajista oli salaliittoteoreetikkoja.


Most geopolitical textbooks that include conspiracy theories portray the United States as the primary conspirator against Russia and, accordingly, as a threat to Russia’s existence, independence, and territorial integrity. Other conspirators cited include China, Germany, and Japan, as well as certain ‘alliances’ of states in international organisations and the Muslim world. Beyond risks to Russia’s territorial integrity, some theories outline support for ethnic and/or religious separatist movements in and around Russia. Since the mid-2000s, many textbooks have also denounced a supposed ‘fifth column’ inside Russia.

Geopolitiikan oppikirjoissa USA esitetään maailmansalaliiton päämaana, sen lisäksi mainitaan Kiina, Saksa ja Japani sekä eräät kv. liittoumat ja muslimimaailma. Uhkana esitetään Venäjän sisäisten separatistijärjestöjen saama tuki sekä oletettu viides kolonna Venäjän sisällä.

Geopolitics and geopolitical theories were present in Soviet society and education. However, geopolitical concepts were considered ‘bourgeois’ or ‘reactionary’ and heavily criticised. After the disintegration of the Soviet Union, geopolitical studies quickly gained acceptance. In 1993, academic works employing the term ‘geopolitics’ started to appear, and the subject was also included within Russia’s federal higher education standards for the social sciences and humanities.

Neuvostoliiton aikana geopoliittisia teorioita pidettiin porvarien taantumuksellisina löpinöinä. Kommunismin romahdettua ne alkoivat kuitenkin saada hyväksyntää Venäjän koulutuslaitoksissa.

Over the next decade, the concept spread into many fields. Students specialising in political science, international relations, and area studies were offered courses dedicated to geopolitics, while students of other programmes had obligatory courses in history and political science that touched on issues relating to Russia’s geopolitical interests.

Seuraavan vuosikymmenen aikana geopolitiikka nousi monilla aloilla pakkoaineen asemaan (vrt. marxismi-leninismin kurssit ennen vanhaan Neuvostoliitossa).

In the latest round of educational standards (from 2009), geopolitics and geopolitical topics formally ceased to be obligatory for most fields of university study (except political science), but many professors teach them nonetheless. As before, most students discuss geopolitical topics via political science and history courses regardless of their course of study, while students with majors like international relations and political science take specific courses devoted to geopolitics. Geopolitics is also included in the curricula of many military academies, where dwelling on conspiracy theories is quite common. Many universities, including Moscow State University, house departments with the words ‘geopolitics’ or ‘geopolitical’ in their names.

Viime koulutusuudistuksessa geopolitiikan pakollisuutta vähennettiin, mutta aine on yhä tavallinen. Kv-suhteita ja diplomatiaa opiskelevat lukevat yhä erityisiä geopolitiikkakursseja. Sotilasakatemioissa luetaan geopolitiikkaa ja siihen sisältyy paljon salaliittoteoretisointia.

University textbooks specifically devoted to geopolitics began to appear in 1997. According to data from the Russian State Library’s electronic catalogue, approximately two or three textbooks on the subject were published every year over the next decade. Since 2009, that figure has risen to an average of between six and nine per year, with the overall number approaching one hundred. Some of these textbooks are easily accessible online, and at least some of them are available in every major city and university library across Russia.

Geopolitiikan oppikirjoja alkoi ilmestyä yliopistoja varten vuodesta 1997 alkaen. Seuraavan vuosikymmenen aikana ilmestyi 2-3 alan kirjaa vuodessa, mutta sen jälkeen määrät ovat moninkertaistuneet. Kirjat ovat helposti saatavissa yleisistä kirjastoista ja netistä.

When it comes to conspiracy theorising, there are two dominant trends in Russian geopolitical studies. While a number of textbooks strongly rely on conspiracy theories, others firmly dismiss them, treating such notions with disdain. Some more moderate trends can also be observed: some authors vaguely and obliquely hint at conspiracies while other authors seem to favour certain conspiracies but refute others.

Kaikki oppikirjat eivät kannata salaliittoteorioita, eikä kaikkia teorioita kannateta yhtä innokkaasti.

Geopolitical textbooks that contain conspiracy theories are not necessarily more influential than other textbooks, but they include very popular texts, including those by Alexander Dugin (Geopolitika Rossii, Moscow: Gaudeamus, 2012), Nikolai Nartov (Geopolitika, Moscow: Unity, 1999), and Irina Vassilenko (Geopolitika sovremennogo mira, Moscow: Gardariki, 2006).

Salaliittoteoreettiset teokset eivät ole välttämättä erityisen vaikutusvaltaisia, mutta eräät, kuten ystävämme Duginin kirja "Venäjän geopolitiikka", ovat hyvin populäärejä.

That said, textbooks that do not focus on conspiracies, especially those by Kamaluddin Gajiev (Geopolitika, Moscow: Mezhdunarodnye otnosheniya, 1997), and Vladimir Kolossov and Nikolai Mironenko (Geopolitika I politicheskaya geografiya, Moscow: Aspekt press, 2001) appear to be no less popular among university instructors.

Toisaalta suosittujen geopolitiikan oppikirjojen joukossa on sellaisia, joissa ei viljellä minkäänlaista salaliittoajattelua.

We should take into account that some conspiracy-minded authors are not fastidious or independent in their judgments—some merely cite other authors’ ideas without attempting to provide any critical analysis. I would say at least 11 authors simply plagiarise the work of others. In fact, plagiarism could be one of the most significant ways conspiracy theories are disseminated across Russian academia (plagiarism is widespread across all fields of Russian academia). Many papers—often plagiarised to begin with—are readily available online for others to re-plagarise. The temptation to plagiarise is great for unscrupulous academics. Publishing a textbook is an important step in a teacher’s career. Teachers also have demanding workloads, and many authors in the provinces have poor access to diverse research literature.

Salaliittoteoriat leviävät ennen muuta plagioinnin kautta.

In total, I identified 94 cases of conspiracy theorising in the set of textbooks I reviewed. Seven specific countries were mentioned that allegedly conspire against Russia: the United States, China, Germany, Japan, Finland, Saudi Arabia, and North Korea (although only one author mentioned the last three). Other malicious actors include international groupings like the Group of Seven, the Trilateral Commission, and the Club of Rome. Informal alliances are also mentioned, such as the West, Atlanticists, and the Muslim world. In some cases, textbooks did not explicitly name conspirators but typically implied that the United States was the leading culprit, either operating alone or with its Western allies. Although anti-Semitic conspiracy theories are popular in Russia, no textbook advocated them or even referred to them (the authorities would likely block such texts from publication).

Pahismaina mainitaan USA, Kiina, Saksa, Suomi, Saudi-Arabia ja Pohjois-Korea, Lisäksi eri kv-organisaatiot ja epämääräiset kv-kokonaisuudet kuten länsi tai muslimimaailma nähdään salaliittoina. Vaikka juutalaisvastaiset salaliittoteoriat ovat kansan keskuudessa suosittuja, yliopiston oppikirjoihin niitä ei sentään kehdata ottaa mukaan.

In more than three-fourths of the cases, textbooks that utilise conspiracy theories explicitly or implicitly name the United States as the chief conspirator. The most popular anti-American theories hold that the United States poses an existential threat to Russia and blame it for the collapse of the USSR, for trying to make post-Soviet Russia disintegrate, and/or for trying to gain control over Russia’s natural resources and economy.

Yli kolmessa neljäsosassa tapauksista USA esitetään päälurjuksena. Sitä syytetään Neuvostoliiton hajoamisesta ja yrityksistä uhata Venäjää ja hajottaa se sekä rohmuta itselleen Venäjän energiavarat.

One method this ‘chief conspirator’ uses is support for internal separatism in places like the North Caucasus, other Muslim-dominated Russian provinces, and Kaliningrad. Some theories say that the United States is supporting an anti-Russian ‘fifth column’—liberal, pro-Western politicians and experts who lobby in favour of US interests against Russia. In a textbook by Dugin that is officially approved by Moscow State University, a number of anti-Russianists were explicitly mentioned in the section titled ‘Atlanticist Network of Influence in Putin’s Russia,’ among them: Sergei Ivanov, Sergei Lavrov, Vladislav Surkov, Sergei Karaganov, Viacheslav Nikonov, and Anatoly Torkunov, as well as known systemic liberals and oppositionists. See Dugin, 380-383.

USA:ta syytetään separatismin lietsomisesta Kaliningradissa sekä muslimialueilla. Liberaaleja venäläisiä leimataan samoin USA:n käsikassaroiksi, joita löydetään jopa Putinin hallinnosta.

Other theories refer to US efforts to organise colour revolutions in the post-Soviet space by promoting civic activist networks (which are often portrayed as autonomous and decentralised while at the same time obedient to their US coordinating centres (see, for example, Anatoly Marinchenko’s Geopolitika (Moscow: INFRA-M, 2010), 252-253.

USA:n nähdään organisoivan myös ns. värivallankumouksia.

Additional methods include promoting ‘managed instability’ in various regions, conducting information warfare against Russia, promoting Western values in order to ‘corrupt’ Russian citizens, encouraging drug trafficking into Russia from Afghanistan, and encircling Russia with Western allies.

Syytökset koskevat myös Venäjän tietoista epävakauttamista, informaatiosotaa ja Venäjän kansalaisten turmelemista länsimaisilla arvoilla.

In two cases, for example, Igor Kefeli, Filosofia geopolitiki (St Petersburg: Petropolis, 2007, 197) authors cite fake US documents that were widely circulated by Russian nationalist newspapers in the 1990s. The first of these, the ‘Dulles Plan,’ purportedly aimed to undermine the moral values of the USSR by secretly promoting various vices with the help of Russia’s fifth column (allegedly, this plan continues to this day). The second document was a fabricated report from a 1995 meeting of the US Joint Chiefs of Staff where Bill Clinton allegedly reported on the success of US efforts to destroy the USSR, while declaring the destruction of Russia to be the primary task of the United States over the next decade.

Other theories hold that non-US conspirators intend to annex various Russian territories, such as Kaliningrad (Germany), the disputed Kuril Islands (Japan), and lands in Siberia and the Far East (China and North Korea). In pursuit of their aims, these conspirators employ different methods: China and North Korea prefer demographic expansion, while Germany and Japan resort primarily to increasing economic and cultural influence in the target regions (while also supporting Russia’s fifth column). Some conspirators allegedly support separatist movements based on ethnic and religious solidarity, such as Finnish support for the Finno-Ugric peoples and Saudi support for radical Islamist movements inside Russia.

Finally, some textbooks mention international organisations and informal unions as suspicious plotters (usually controlled by the United States and its allies). One textbook ‘revealed’ a sinister biopolitical plan, advocated by a seemingly neutral international organisation, the Club of Rome, that recommended reducing the Russian population to 50 million by 2010. It was implied that this recommendation reflected the intentions of certain Western enemies, which the textbook failed to name. The author of another textbook wrote that the Trilateral Commission still controls presidential elections worldwide and that candidates for top positions are pre-approved by the US National Security Agency.

Post-Soviet Russia’s ‘new’ ideology
Russian educational authorities tend to consider geopolitics (and Russian geopolitical interests) as a genuine academic subject that most university students ought to learn. At the same time, the studying and teaching of geopolitics often tends to link up to conspiracy theories about external enemies, among which the United States is ‘conspirator no. 1.’ Of late, geopolitical conspiracies have become a mainstream trend in official political rhetoric, with a range of theories promoted by influential anti-Westernists as an element of post-Soviet Russia’s ‘new’ ideology that needs to be taught to Russian youth.

But the number of geopolitical textbooks that mention conspiracy theories is matched in quantity and influence by textbooks that reject such theorising. Many authors claim that their lack of scientific method and reason positions these theories in the non-academic realm. Nevertheless, textbooks from both these categories can be found in libraries throughout Russia (or as illicit copies on the internet). Both types of texts are widely used by teachers and students, with ongoing issues of plagiarism creating an ever-deeper muddle of theory mixed with fact.

The result can go both ways: in the hands of Russian students and teachers, geopolitical textbooks could seriously contribute to reinforcing conspiracy-minded worldviews or they can challenge and weaken them. Unfortunately, if the current ideological trends in Russian politics persist, we can expect that this balance will tilt, inasmuch as anti-Western conspiracy-minded textbooks will see increased ‘official’ support (and funding) while textbooks that reject conspiracy theories will encounter obstacles on the path to publication and distribution.

Yleinen keskustelu / Re: Yleinen uutiskokoomaketju ja vastaavat
« on: April 13, 2015, 05:33:12 »
Tämä Maivein ja kaltaistensa ininä alkaa yhä enemmän vaikuttaa epätoivoiselta ja itkuiselta pitäytymiseltä korvikeuhkiin, kun todellinen uhka on aivan muualla:

Yksi kansainvälisen suurvaltapolitiikan arvokkaimmista perinteistä on kulissien takainen epävirallinen diplomatia, jossa haetaan ratkaisuja lukkiutuneisiin kiistoihin ilman päivänpoliittisten intohimojen paineita. Osallistujat ovat yleensä maidensa eläkkeelle siirtynyttä korkeaa johtoa.

Kun edes tällainen epävirallinen "kakkosraiteen diplomatia" ei ole mahdollista, tilanne on jo erittäin huono. Osassa Venäjän ja länsimaiden yhteydenpitoa ollaan siinä pisteessä.

Tilanteessa on jotakin melkein ylevää, kun vastapuolten vanhat sotapäälliköt hakevat yhdessä ratkaisuja kiistoihin. Tietenkin voi sanoa, että heidän olisi kannattanut hakea ratkaisuja jo virassa ollessaan, mutta silloin se olisi voinut johtaa vähintään nopeisiin potkuihin.

Suomessa suurvaltojen epävirallisen diplomatian näyttämönä on ollut muun muassa Boistön saari Loviisan edustalla.

Vuonna 2010 Venäjän ja Yhdysvaltain ohjusjoukkojen entiset korkeat upseerit olivat Boistössä mukana laatimassa ehdotusta yhteistyöstä ohjuspuolustuksessa, jonka Venäjä on nostanut yhdeksi suurimmista kiistoistaan Naton kanssa.

Kesäkuussa 2014 saari oli taas käytössä, kun Yhdysvaltain ja Venäjän asiantuntijat laativat 24-kohtaisen ratkaisuehdotuksen Ukrainan kriisiin.

Kumpikaan hanke ei johtanut mihinkään. Se on tavallista epävirallisessa diplomatiassa, jonka arvo on usein yhteyksien ylläpitämisessä ja ajatusten testaamisessa poliittisen johdon puolesta.

Epävirallisen diplomatian tie nousi pystyyn tuoreimmassa Yhdysvaltain ja Venäjän eläköityneiden tiedustelu- ja sotilasjohtajien kokouksessa.

Saksassa maaliskuussa järjestetyssä tapaamisessa ei etsitty ratkaisuja vaan kuunneltiin uhkauksia, kirjasivat yhdysvaltalaiset osallistujat.

Koolla oli Harvardin yliopiston yhteydessä toimiva Elbe-ryhmä. Vielä vuosi sitten ryhmän kokouksessa yhdysvaltalaiset ja venäläiset vetosivat muun muassa Ukrainan kriisin ratkaisun puolesta.

Tällä kertaa venäläiset osallistujat uhkasivat Yhdysvaltoihin ulottuvalla ydinaseiden käytöllä, mikäli länsimaat yrittäisivät palauttaa Venäjän haltuunsa ottaman Krimin niemimaan Ukrainalle, kertoi amerikkalaisten muistiinpanot nähnyt brittilehti The Times. Lisäksi venäläisupseerit pitivät voimankäyttöä kolmessa Baltian maassa yhtä perusteltuna kuin Ukrainassa.

Evästyksensä neuvotteluihin venäläiset osallistujat saivat suoraan Kremlistä.

Kari Huhta
Kirjoittaja on HS:n ulko- ja
turvallisuuspolitiikan toimittaja.

Yleinen keskustelu / Re: Hommalaisuus nuivaan tyyliin
« on: April 12, 2015, 23:13:16 »
Yleisön pyynnöstä tänne tämmöinen.

Hommalaiset ja maahanmuuttokriitikot esiintyvät mielellään isänmaallisina moraalinjulistajina. Kaikki muut kuin itsensä he leimaavat ”suomalaisuuden häpäisijöiksi”, ”isänmaan mädättäjiksi” sun muiksi. On kuitenkin syytä vakavasti pohtia, onko hommalaisuudessa jäljellä isänmaallisuudesta enää mitään muuta kuin vähän hajanaista retoriikkaa, jolla kuorrutetaan oleellisesti epäisänmaallinen tai suorastaan maanpetoksellinen ydin.


Isänmaallisuus tarkoittaa suomalaisille yleensä ensimmäiseksi sotamuistoja ja niistä johdettua urhoollisuuden palvontaa. Hommalaisuuden aatejärjestön, Suomen Sisun, suositeltavien lukemisten listassa oli esimerkiksi amerikkalaista tieteiskirjallisuutta, muttei ollenkaan kotimaisia sotaromaaneja. Kirjakaupat ovat kuitenkin käytännössä koko sodanjälkeisen ajan olleet väärällään suomalaisia sotakirjoja. Luulisi isänmaallisiksi itseään väittävien tyyppien suosittelevan luettavaksi juuri tätä tavaraa. Suomalaisesta nykykirjallisuudesta vieraantuneetkin karskit karjut yleensä pitävät sotakirjoista ja sotamuistelmista.


Näin ei kuitenkaan äärioikeistolaistemme keskuudessa ole. Sen sijaan äärioikeisto korostaa kansainvälisen äärioikeistolaisen aatekirjallisuuden arvoa. Kuvaavaa kyllä se ei suosittele luettavaksi Lehväslaihoa, Lauttamusta eikä Anttalaa, vaan Robert A. Heinleinin avaruussotakuvitelmaa Starship Troopers – universumin sotilaat.


En tietenkään väheksy Heinleinin tuotantoa. Mieshän kuuluu amerikkalaisen tieteiskirjallisuuden klassikoihin. Sitä paitsi hänellä on sellaisiakin teoksia, joita maahanmuuttokriitikot pitävät takuulla suorastaan vaarallisina aatteelleen (esimerkiksi lajien välistä suvaitsevaisuutta julistava Double Star, suomeksi Panoksena tulevaisuus). Hänen maailmankuvansa on mielenkiintoisella tavalla ristiriitainen yhdistelmä vapauden kaihoa ja sodan palvontaa, myös tämän suositellun kirjan osalta. Tästä ristiriidasta riittäisi aineksia useampaan kuin yhteen kirjallisuustieteen väitöskirjaan. Silti hämmentää, että äärioikeisto ei suosittele meille ainoatakaan kotimaista sotakirjaa.


Mitä äärioikeistolla voi olla suomalaista sotakirjallisuutta vastaan? Ehkäpä natsimme ja hompanssimme vain suhtautuvat tietyllä epäluulolla sen välittämiin arvoihin. Sodassa nimittäin on kyse isänmaan puolustamisesta. Sodassa miehet antavat henkensä ystäviensä, perheensä ja viime kädessä isänmaansa puolesta. Ei ole sotahulluutta sanoa, että tällainen teko on useimpien uskontojen ja moraalifilosofisten järjestelmien näkökulmasta syvästi moraalinen ja ihailtava. Mutta juuri siksi se on äärioikeiston näkökulmasta uhkaava ja vaarallinen.


Syvästi moraalinen sankariteko herättää itsessään ihailua ja halua tulla sankarin kaltaiseksi. Tämä ihailu on kuitenkin aidoimmillaan yksilöllinen reaktio ja johtaa eri yksilöillä erilaisiin seurauksiin. Joku kenties näkee sotaveteraanien perinnön aidoimmillaan aseellisena taisteluna vuosisataista vihollistamme vastaan ja kiertää Itä-Euroopan uusien valtioiden alueella opettamassa sikäläisille nuorukaisille sotataitoja. Toinen taas näkee asian ytimen olevan varmistaa se, että Suomi on hyvä, moraalinen ja kunniallinen maa, jossa oikeus vallitsee ja heikkoja puolustetaan. Tällainen ihminen voi esimerkiksi estää maahanmuuttokriitikkoa surmaamasta tummaihoista lasta, koska sellainen julma teko olisi isänmaalle häpeäksi.


Toisin sanoen sotaveteraanien moraalinen esikuva ja laajemmin isänmaalliset tunteet ovat liian suuri asia hompanssien hallittavaksi. Itse asiassa Hommafoorumilla raivostuttiin aikoinaan aivan mielipuolisesti siitä, kun jokin maakunnan ykköslehti haastatteli paria sotaveteraania. Veteraanit näet eivät ollenkaan pitäneet nykyrasismista, vaan tulivat ihan mukavasti juttuun maahanmuuttajien kanssa. Olivat näet jo todistaneet isänmaallisuutensa verellään eikä heidän tarvinnut tehdä sitä uhoamalla rasisteina.


Noiden veteraanien edustama isänmaallisuus ei hommalaisia voisikaan tosiasiassa vähempää kiinnostaa, vaikka heidän kellokkaansa käyttävätkin sitä hyväkseen omassa propagandassaan. Se ei ole heille mikään moraalinen itseisarvo. Tämän he myöntävät Hommalla rehellisyyden hetkinään itsekin avoimesti: eräs hommalainen ihmettelikin retorisesti, miksi heikäläisten muka pitäisi olla erityisen isänmaallisia.


Kun Hommalla toimitettiin gallup jäsenten maanpuolustusinnosta, osoittautui, että  hompanssien maanpuolustushenki on selvästi alempana kuin suomalaisten yleensä. Monet pitävät Suomea liian humaanina ja ”hyysäävänä” yhteiskuntana, jonka puolesta ei esitetä sotahuutoa eikä varsinkaan makseta veroja. Sen sijaan he ilmoittautuvat innokkaiksi maastamuuttajiksi ja pakolaisiksi siinä tapauksessa, että Suomeen hyökätään.


Tämä on tietenkin aivan käsittämättömän hullunkurista, kun muistetaan, millaisella raivolla hommahenkiset paheksuvat sitä, että sodan repimistä maista tulee Suomeen pakolaisia. Näidenhän pitäisi olla kotimaassaan puolustamassa sitä rintamalla, julistaa hompanssi, aivan kuten kotimaiset sotaveteraanimme olivat silloin kerran. Mutta itse hompanssit eivät halua panna tikkua ristiin isänmaansa puolesta. Päin vastoin, heidän mielestään heillä itsellään on koko maailman oikeus lähteä pakolaisiksi huitsinnevadaan, vieläpä mahdollisimman alhaisista ja omahyväisistä vaikuttimista. He itse voivat mielestään vaatia, että heille katetaan valmis pöytä johon istua, jos he suuressa ylhäisyydessään armollisesti alentuvat menemään pakolaisiksi johonkin toiseen maahan.


Ennen vanhaan röyhkeyden huippu oli se, joka meni naapurin rappusille kakkimaan ja vaati sitten sisältä vessapaperia, tai vitsin toisen version mukaan se, joka tappaa vanhempansa ja pyytää tuomaria olemaan armelias hänelle orpo raukalle. Mutta aika lähellä kärkeä keikkuvat nämä hompanssit moittiessaan maahanmuuttajia presiis siitä synnistä, johon ovat päättäneet kriisitilassa ensimmäisinä itse syyllistyä.


Hompanssit eivät siis ole erityisen isänmaallisia. Onko liioiteltua sanoa heitä maanpettureiksi?


Aivan ensimmäiseksi on todettava, että hompanssien ”kansanliike” ei ole reaktiota mihinkään todella olemassaolevaan yhteiskunnalliseen ongelmaan. Hompanssit eivät ole mitään viimeiseen oljenkorteen takertuvia epätoivoisia syrjittyjä. Monet ovat töissä ja leivänsyrjässä kohtuullisen hyvin kiinni, vaikka seassa ilmeisesti on myös selvästi rikollista väkeä (mutta kun asiaa ajattelee, kyllähän taparikollisjoukkioissakin on paljon sellaista porukkaa, jolla on ainakin ammattikoulutus, ellei peräti akateeminen, ja sen mukainen asiallinen työpaikka). Tiedämmehän perussuomalaistenkin erityisesti kuntatasolla toimivan nimenomaan ammatti- ja taparikollisten väylänä poliittiseen päätöksentekoon.


Hompanssien esittämät väitteet maahanmuuton ”hallitsemattomuudesta” ja ”sikiävistä muslimilaumoista” on jo moneen kertaan todettu virheellisiksi. Itse asiassa persutkin ovat epäsuorasti myöntäneet tämän. Eräässä ohjelma-asiakirjassaan he sanovat, että maahanmuuttajilla ei voi paikata työvoimapulaa eikä kansakunnan verenvähyyttä, koska maahanmuuttajat eivät sikiä oleellisesti kantaväestöä enempää eikä maahanmuuttajia kuitenkaan tule riittävästi. Toisin sanoen persuille itselleenkin on selvää, ettei mitään ylisuuren maahanmuuton ongelmaa eikä kaiken alleen hukuttavia muslimilaumoja ole. Silloin kun poliittinen tarve vaatii heitä kiistämään maahanmuuttajien suuren määrän ja sikiävyyden, he tekevät niin. Maahanmuuttajalaumat ovat olemassa vain niissä asiayhteyksissä, joissa persujen tarvitsee pelotella maahanmuuttajalaumoilla.


Hompanssien nousun taustalla on siis jokin muu syy kuin ”hallitsematon maahanmuutto”. Maahanmuuttokriitikoiden nousun aikaan vuonna 2006 Suomi oli jo pitkään nauttinut ennen kuulumattomasta sisäisen rauhan ja sopusoinnun kaudesta. Maahanmuuttoräksytys, jota ysärivuosina oli riittänyt, oli kuollut luonnollisesti jo aikoja sitten. Myös uusi vasemmistoaktivismi katuhillumisineen oli rauhoittunut.


Talouslamaakaan ei silloin vielä ollut, mutta itse asiassa en oikein usko tuohon marxilaislähtöiseen höpötykseen kansantalouden tilanteen rautaisesta kohtalonyhteydestä fasististen liikkeiden nousuun. Yhtä hyvällä ja paremmallakin perusteella voidaan odottaa äärivasemmistolaistenliikkeiden nousevan laman aikana, ja erilaisia yrityksiä keksiä tai brändätä vasemmistoidealismi uudelleen on näkynytkin, Occupy-liikkeestä Zeitgeistiin ja talousdemokratiaan. Toisaalta Suomen viime laman aikana silloisten persujen eli SMP:n nousu taittui nopeasti juuri laman syvetessä, ja äänestäjät kääntyivät koeteltujen vanhojen puolueiden puoleen.


Tulos kuitenkin on, että äärioikeiston nousu ei ole Suomessa mikään reaktio tosiasiallisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Se ei ole lähtöisin Suomen oman yhteiskunnan sisältä. Jussi Halla-ahon blogi on jo aikoja sitten osoittautunut pelkäksi kansainvälisen rasistipropagandan käännöskeskukseksi. Hänen englannin pilaama suomensakin on rumaa ja köyhää, yhtä lailla suoraan yläasteen kiusaajaporukoista kuin hänen kannattajiensa käytöstavatkin.


Timo Soinin kansaa väheksyvän kansanmiehen naamion taakse kätkeytyy vielä selvemmin ulkomaalaisten, Suomen kulttuurille vieraiden ja vihamielisten voimien juoksupoika. Soini on katolinen käännynnäinen, ja monien sellaisten tavoin hän ihailee katolisessa kirkossa nimenomaan sen vanhoillisia ja taantumuksellisia piirteitä samalla vihaten ja halveksien kotimaansa kirkkoa ja kulttuuria liiallisen vapaamielisyyden vuoksi. Vaikka tätä ei meillä yleensä tiedostetakaan, katolinen kirkko on aivan toisella tavalla hierarkkinen ja komentoketjullinen kuin useimmat muut uskonnot ja edellyttää lojaaleilta kannattajiltaan aika kritiikitöntä alistumista oppilauseisiin ja käskyihin. Esimerkiksi islam on siihen verrattuna vain joukko hajanaisia ryhmittymiä, joissa yksi imaami sanoo yhtä ja toinen toista, ja länsi on molempien mielestä toki rappiolla, mutta amerikkalaiset aseet ja jenkkien sotilasapu kelpaavat mainiosti sitä toista imaamia kannattavien kerettiläisten petturien lahtaamiseen.


Soinin piittaamattomuus Suomen edusta näkyy vielä siinäkin, että hän hiljattain myönsi jaelleensa omissa nimissään ”merentakaisten ystävien” kannanottoja. Sinänsähän ei ole mitään uutta siinä, että vierailta mailta haetaan uusia ideoita politiikkaan, mutta ”merentakaisten ystävien” propagandaäänitorveksi rupeaminen ei ole isänmaallista, ainakin siinä tapauksessa, ettei niitä vieraita ideoita yhtään pohdita Suomen yhteiskunnan asiayhteydessä eikä täkäläisten eturyhmien kannalta. On jota kuinkin surkuhupaisaa, että tavallisen kansan puolestapuhujana poseeraava, kaikkia muita isänmaallisemmaksi itseään kutsuva puoluejohtaja toimii Suomen ja suomalaisten eduista viis veisaavien ulkomaisten intressitahojen ämyrinä Suomen politiikassa eikä edes erityisemmin ymmärrä salailla sitä.


Silloin ennen vanhaan kun porvarit kauhistelivat kommunismia, he kauhistelivat sitä siksi, että kommunisteja pidettiin vieraan maan eli Neuvostoliiton henkisinä kansalaisina, joille ulkomailla muotoillut ja ulkomailta maahantuodut aatteet ja ajatukset olivat isänmaan etua tärkeämpiä. Soini on siis moraalisesti samassa asemassa kuin kommunistit aikoinaan. Odottaisin isänmaallisiksi itseään mielellään kutsuvien paheksuvan Soinia samalla tavalla ja samoin syin kuin heidän mummunsa ja vaarinsa (ja itse asiassa myös minun mummuni ja vaarini) aikoinaan paheksuivat kommunisteja. En kuitenkaan aio pidätellä hengitystäni.


Äärioikeistolaiset ovat kärkkäitä jakelemaan kaikille muille maanpetturin leimoja ja esiintymään vastoin parempaa tietoa isänmaallisina. Mutta mietitäänpä, mitä se isänmaallisuus todellisuudessa tarkoittaa – soitetaan vaikka Porilaisten marssi ja mietitään sen viimeisten sanojen sanomaa:


Fram, fram, vårt ädla, trotsiga standar,

Omkring dig än din trogna finska vakt du har...


tai kuten suomennoksessa sanotaan:


Eespäin sä jalo lippu uljakas,

Täss' suomalaiset on sun henkivartijas.


Miettikääpä hetken verran sitä kuvaa, jonka nämä säkeet tuovat mieleen. Siinä suomalaiset – ja Runebergin kielessä finne, finsk viittasivat kaikkiin Suomen asukkaisiin, tai Ruotsin sotaväen muodollisesti suomalaisten joukko-osastojen sotilaisiin äidinkielestä sun muista pikkuasioista riippumatta – unohtavat erimielisyytensä ja ryhmittyvät yhteen lipun (siis isänmaan) turvaksi. Kuten kaikki historiansa lukeneet ja vanhustensa tarinat kuunnelleet tietävät, Suomi oli sisällissotansa jälkeen hyvin jakautunut ja riitaisa maa, mutta talvisodan tullen molemmat puolet enimmäkseen ymmärsivät, että nyt oli puhallettava yhteen hiileen. Monet sellaiset asiat, joita äärioikeisto nyt kiroaa, ovat talvisodan hengen tuotetta.


Mitä äärioikeisto sitten haluaa? Juuri sen sovinnon romuttamista. Äärioikeisto löytää Suomesta milloin mitäkin ryhmiä, jotka eivät sen mielestä ole oikeita suomalaisia: maahanmuuttajat, suomenruotsalaiset, saamelaiset, vammaiset, homoseksuaalit. Äärioikeisto haluaa talvisotaa edeltäneen kahtiajaon takaisin ja leimaa punikeiksi ja kommunisteiksi aivan kaikki, jotka eivät halua palauttaa sitä, maltillisista porvareista alkaen.


Tämä johtaa tietysti surkuhupaisiin seurauksiin, kun äärioikeistolaiset esimerkiksi haukkuvat vanhuudenhöperöiksi patuiksi tai stalinisteiksi sotaveteraaneja, jotka eivät kannata rasisteja ja joiden mielestä vanhoja ihmisiä kunnioittamaan kasvatetut muslimit ovat ihan mukavaa porukkaa; tai nimittelevät kukkahattuisiksi kommunisteiksi koppalakkipäisiä ammattiupseereja, jotka ovat ylpeitä armeijansa kotouttajaroolista nähdessään somalinuorukaisen käskyttävän kalkkinaamaisia alokkaita. Se, että sivarien ja kruununraakkien prosentuaalinen osuus ”isänmaallisista” maahanmuuttokriitikoista on selvästi suurempi kuin kansasta keskimäärin, nostaa tietysti naurettavuusindeksiä entisestään.


Maahanmuuttokriitikot ovat näillä naurettavuuksillaan kuitenkin onnistuneet yhdessä asiassa: isänmaallisuuden ja maanpuolustustahdon lahottamisessa sisältäpäin. Muistanpa kun itse kahdeksan vuotta sitten aloin kirjoittaa kolumneja Plazalle. Tuolloin konservatiivinen kokoomuslainen äitimuorini, jonka kanssa olimme nuoren radikaalin iässäni ottaneet paljonkin yhteen, menehtyi nopeasti edenneeseen pahanlaatuiseen sairauteen lähes 80-vuotiaana, jolloin – kuten ihmiset tällaisissa elämäntilanteissa usein tekevät – koin asiakseni ottaa myös hänen ajamansa asiat omalle agendalleni, jotta edes jotain hänestä säilyisi.


Toisin sanoen aloin ymmärtää myös perinteistä isänmaallisuutta ja maanpuolustuksen tarpeita sen sijaan että olisin käynyt polemiikkia kaikkea univormupukuista vastaan, kuten falskeilla vasemmistointellektuelleilla on tapana. Sovinnollisessa hengessä kirjoittamani teksti Huhtiniemen hautajupakasta sai jopa myönteistä huomiota osakseen eräillä perinteistä maanpuolustusisänmaallisuutta edustaneilla nettisivuilla. Tämä oli tietysti tavoitteenikin: se, että äärioikeistoon perinteisen isänmaallisuuden kannattajina ajautuneet voisivat oppia, että heidänkin asiaansa, maanpuolustustahdon lisäämisestä Karjalan palauttamiseen, oli mahdollista ajaa kenenkään kunniaa tai perusoikeuksia loukkaamatta, laillisuudessa ja demokratian pelisäännöissä pitäytyen.


Ehkä juuri siksi äärioikeisto kohdisti minuun koko palkatun bloggaajanurani mittaisen painostuskampanjan. Äärioikeisto ei halunnut kansan ja kulttuurin lopullisesti eheytyvän. Kaikkein vähiten se halusi perinteisen isänmaallisuuden valtavirtaistuvan ja sisäsiistiytyvän, niin että siitä tulisi koko kansaa yhdistävä voima.


Samalla tavalla äärioikeisto tietysti suhtautuu kaikkiin yrityksiin tehdä isänmaallisuudesta entistä inklusiivisempaa. Nykyään esimerkiksi tietoisuus homoseksuaaleista sotaveteraaneista ja rintamaelämään liittyneistä homoseksuaalisista suhteista on lisääntynyt. Tom of Finlandinkin sotaveteraanius on tullut esille. Oikeasti isänmaallisten ja maanpuolustushenkisten mielestä tämä voi olla vain hyvä asia, koska se tarkoittaa, että myös homoseksuaaliset nuorukaiset voivat nähdä itsensä tulevina isänmaan rakentajina ja puolustajina – että heidänkin työnsä ja taistelunsa kelpaa, ja on ennenkin kelvannut.


Saman idean tietysti näemme jo Tuntemattomassa sotilaassa. Muistamme kaikki konservatiivisen Hietasen ja kommunismiin suuntautuneen Lahtisen, jotka mielipide-eroistaan huolimatta taistelevat samalla puolella. Kun Lahtinen sitten oli jo kaatunut, Hietanen sanoi murheellisena kaivanneensa avukseen Lahtista ja tämän konekivääriä. Isänmaallisuuden ydin on juuri siinä, että toden tullen Hietanen kaipaa avukseen Lahtista ja Lahtisen konekivääriä. Maahanmuuttokriitikko sitä vastoin haluaa lähteä maasta pakoon ensi tilaisuuden tullen, koska ”hyysääjä”-Suomen puolesta ei sotahuutoa esitetä.


Äärioikeistolle kaikki pyrkimykset saada vähemmistöryhmätkin kokemaan Suomi puolustamisen arvoisena ovat vastenmielisiä ja pilkattavia. Äärioikeisto ei halua sellaista isänmaallisuutta, jonka suomenruotsalaiset, saamelaiset, muslimit, maahanmuuttajat, homoseksuaalit ja muut sellaiset ryhmät voivat kokea omakseen. Ei, vaikka se tarkoittaisi, että nuori reipas muslimipoika voi menehtyä sodassa puolustaessaan vanhan läskin äärioikeistolaispossun kulunutta ja viinassa uitettua henkiriepua aseellista maahantunkeutujaa vastaan.


Mutta tässäpä se avainkohta tuleekin. Se todennäköisin maahantunkeutuja, se itärajan takainen, ei ole äärioikeistolle nykyisellään erityisen vastenmielinen. Vladimir Putinin valtakunnassa homoihin ja muslimeihin suuntautuu hillitöntä väkivaltaa ja vainoa, palopommit räjähtelevät moskeijoissa ja homoseksuaaleille juotetaan risiiniöljyä. Samalla kun esimerkiksi Stalinin julmuuksien muistojärjestöjä ja muuta normaalin kansalaisyhteiskunnan toimintaa vainotaan ja vaiennetaan, teräväkärkisiin symboleihin sonnustautuneet univormumiehet marssivat korskeina pitkin katuja. Tämä tällainenhan on maahanmuuttokriitikoiden utopia ja ihantola, ja monet heistä myöntävät avoimestikin haluavansa ihantolansa armeijan Suomea miehittämään.


Itänaapuria nyttemmin johtamaan nousseen Vladimir Putinin vanha viiteryhmä KGB sai aikoinaan neuvostohallitusta kritisoineen toisinajattelijaopposition rivit hajalle kylvämällä sen keskuuteen ”kansallismielistä” rotuvihaa. Ortodoksikristittyjen ja juutalaisten yhteistyö saatiin loppumaan juutalaisvastaisella vihjailupropagandalla, niin että nämä kaksi ryhmää lakkasivat luottamasta toisiinsa.


Nyt meillä Suomessa on ”kansallismielisyyttä”, joka ei ole isänmaan edun kannalta mitenkään hyödyllistä. Päin vastoin, ”kansallismieliset” ovat luoneet maahan kyräilevän epäluottamuksen ilmapiirin, josta joutuvat kärsimään sekä maahanmuuttajat että kantaväestö. Isänmaan puolustukselle välttämätön luottamus ”veikkoon mun vierelläni” on järjestelmällisesti hävitetty.


Itse kukin pohtikoon, kenen laariin tämä tilanne sataa, mutta ei ainakaan Suomen kansan

Maahanmuutto ja monikulttuurisuus / Re: Monikulttuurisuus
« on: March 22, 2015, 15:56:20 »
Tuomas Enbuske on varmasti ylpeä, että saa Maiveilta tällaista kiitosta.

Ja tummaihoisten yliedustus raiskaustilastoissa johtuu esimerkiksi siitä, että kun kantasuomalaiset urheilijasankarit ryhmäraiskaavat, heitä ei rangaista mitenkään, koska urheilijasankarit ovat käytännössä lain yläpuolella.Esimerkiksi siinä Tohmajärven jutussa koko kylä tiesi, mitä pojat olivat tehneet, ja uhria uhkailtiin ja huoriteltiin, kun hän lopulta nosti syytteen.

Tässä välissä on ollut sellaisiakin vuosia, joina yksikään somalitaustainen ei ole tehnyt ainuttakaan raiskausta. Jostain syystä kukaan ei ole yrittänyt käyttää niitä tilastoja sen todistamiseen, että kantasuomalaiset raiskaavat äärettömän paljon enemmän kuin somalit.

Yleinen keskustelu / Re: Yleinen uutiskokoomaketju ja vastaavat
« on: March 22, 2015, 15:54:33 »
Ei, koska meille ei todellakaan houkutella tautitapauksia yhtään mistään. Tämä sinun kuvitelmasi, että meille tietoisesti houkuteltaisiin porukkaa, on virheellinen. Ainoa ryhmä, jota on tietoisesti houkuteltu, ovat inkeriläiset.

Off topic / Re: Yön pimeydessä ja kirkkaassa päivänvalossa
« on: March 17, 2015, 21:01:21 »
Ainoa oikea maastamuuttolaulu:

Maahanmuutto ja monikulttuurisuus / Re: Monikulttuurisuus
« on: March 16, 2015, 16:19:35 »
Aikoinani luulin että tämä sinun tapasi toistella ulkoa pänttäämiäsi väittämiä olisi jonkinlainen seksuaalisävytteinen itsetyydytysmaneeri. Nyt ymmärrän kuitenkin, että siinä on kyse ennen kaikkea ns. hare krisna krisna hare -ilmiöstä. Mehän tiedämme kaikki kuinka ao. lahkon edustajat panevat sormet korviin ja toistelevat hare krisna -mantraansa aina kun heidän kulttiaan vastaan esitetään arvostelua. Sinun ennakkokäsityksesi ei-maahanmuuttokriitikoista on täällä moneen otteeseen osoitettu virheellisiksi, mutta siitä huolimatta jatkat oman mantrasi toistelua, ja ilmeisesti siinä on taustalla pelko, että joudut myöntämään olleesi väärässä. Sen myöntämistä sinun hauras mielenterveytesi ei kestä, joten painat sormet korviisi ja jankkaat hare hare, hare rama.

Yleinen keskustelu / Re: Yleinen uutiskokoomaketju ja vastaavat
« on: March 16, 2015, 16:10:51 »
Kriisitietoisuus on nykyajan muotihokema jonka pitäisi velvoittaa kansalaiset hyväksymään etujen leikkauksia ja niukempia resursseja esim. terveyssektorille. Kriisitalouden hoito ei tietenkään koske maailmanhalaajia kuten ei mikään muukaan elämänalue jossa esiintyy niitä ikävystyttäviä numeroita.
Onneksi sentään edustaja Rajamäki eleettömästi torppasi Hyvisten aikeen ulottaa suomalaisten maksama terveydenhuolto kattamaan koko planeetan asujaimet, pyörein luvuin 7 000 000 000 miljoonaa henkilöä. Valtiomiessarjan teko oli tosin helppo toteuttaa koska maailmanhalaajilla oli onneksi jotain tärkeämpää puuhailua kuin valvoa esittämänsä lain läpimeno eduskunnassa. Ja siitäkös taas tuttu karkkiraivariparku alkoi.

Tämä sinun jätinäsi on taas yksi esimerkki siitä miten täysin tunnepohjaista ns. maahanmuuttokritiikki on. Koko laki paperittomien terveydenhuollosta on tarkoitettu rajoittamaan vahinkoja varmistamalla, että paperittomat hakeutuvat terveydenhuoltoon ennen kuin ongelmansa kasvavat kohtuuttomiksi, jolloin vasta kuluja tuleekin (esimerkiksi siitä, että tauti alkaa levitä kantaväestöön). Mutta sinulle ja kaltaisillesi nyt vain on tärkeämpää vatkata omaa kyrpäänne haaveillen siitä kuinka "suvaitsevaisia" harmittaa.

Maahanmuutto ja monikulttuurisuus / Re: Monikulttuurisuus
« on: March 09, 2015, 07:21:46 »
Tämän oman kommenttini ottaisin vielä erikseen esille:

"Voisin tähän lisätä, että vasemmistolaisuudesta ja oikeistolaisuudestakin on tulossa eräänlainen kulttuuri-identiteetti, jolla ei enää ole yhteiskunnallista relevanssia. Tämän näkee siitäkin, että meitäkin haukkuvat äärivasemmistolaisiksi kaikenlaiset rikollisen alaluokan edustajat, joiden uskottavuus nimenomaan oikeistolaisina olisi nollassa, jos vasemmisto-oikeistojakoon liittyisi enää minkäänlaista yhteiskunnallista relevanssia."

Esimerkiksi hommalaisuus on nykyisellään pitkälti kulttuuri-identiteetti, johon kuuluu jonkinlaisen äärioikeistolaisen jäärän roolin esittäminen. Tyypillinen hompanssijäärä ei olisi uskottava edes äärioikeistolaisena, jos äärioikeistolaisuus olisi niin aatteellista kuin se vielä pari vuosikymmentä sitten oli. Tämähän on nähtävissä esimerkiksi Olavi Mäenpään ja halla-aholaisten vastakkainasettelussa. Olavi Mäenpää on esimerkiksi aseistakieltäytymisasiassa kompromissiton, koska hänellä on oikeasti ideologia, sellainen ideologia, jossa maanpuolustustahto on keskeinen ja se kuuluu ilmaista menemällä armeijaan. Hommalaisuudessa kyse on vain törkimys- ja rähjääjäporukassa mukana liikkumisesta, mutta mitään armeijapakkoa ei ole, eikä liioin veteraanejakaan tarvitse kunnioittaa, ainakaan jos veteraani sanoo jotain hyvää maahanmuuttajista. Hommalaiset pystyvät yhtaikaa esittämään suurta isänmaan puolustajaa ja toivomaan että Venäjä miehittäisi maan ja tappaisi vihervasemmistolaiset, hurrit ja mamut. Koko touhussa ei ole kyse ideologiasta, vaan pikemminkin yhteisestä tavasta purkaa raivoa ja turhautumista.

Maahanmuutto ja monikulttuurisuus / Re: Monikulttuurisuus
« on: March 09, 2015, 05:16:50 »
Tässä on oma suomenkielinen referaattini Malikin artikkelista:

Ei ole täysin selvää, mitä monikulttuurisuudella ylipäätään tarkoitetaan: yhteiskuntaa, jossa esiintyy monia kulttuureja, vai käytännön poliittisia päätöksiä, jolla tällaista yhteiskuntaa hallinnoidaan.

Monikulttuurisuuskeskustelua käytetään korvikkeena useille eri asioille, joista pitäisi keskustella: työväenluokan aseman rapautuminen; maahanmuutto; yleinen pettyneisyys tai tyytymättömyys politiikkaan; identiteettikysymykset.

Monikulttuurisuuden hallinnointi on ollut eri maissa erilaista, joten yksien ja samojen iskulauseiden käyttäminen joka maassa ei ole mielekästä.

Monikulttuurisuutta hallinnoivat poliittiset päätökset ovat päätyneet sementoimaan etnisiä jakoja niiden purkamisen asemesta. Muslimi ei ole kansalainen vaan muslimi; intialainen ei ole kansalainen vaan intialainen; ja tähän tyyliin noin yleensä.

Nykyinen monikulttuurisuus ja kirjavuus ei ole historiallisesti niin suurta ja poikkeavaa kuin yleensä väitetään. Ranskan väestöstä vain 12 prosenttia pystyi ilmaisemaan itseään korrektisti ranskaksi vallankumouksen aikoihin, ja maan ranskalaistaminen edellytti suorastaan maan sisäistä ”siirtomaavaltaa”.

1800-luvun köyhät englantilaiset olivat viktoriaanisen yläluokan näkökulmasta suorastaan ”eri rotu”, ja niin varallisuuden kuin kulttuurinkin osalta erot viktoriaanisten rikkaiden ja köyhien välillä olivat paljon suurempia kuin nykyään perusbritin ja vaikkapa bangladeshilaisten maahanmuuttajien jälkeläisen välillä: molemmat syövät samaa pikaruokaa, hurraavat samoille jalkapallojoukkueille, tiiraavat samoja pornosivuja netistä ja ostavat roinansa samoista marketeista.

Ennen toista maailmansotaa Euroopan sisällä liikkuneet maahanmuuttajat herättivät aivan samantyyppisiä pelkoja ja epäluuloja kuin nykyiset Euroopan ulkopuolelta tulleet. Vuonna 1905 säädettiin laki, jonka tarkoituksena oli pysäyttää itäeurooppalaisten juutalaisten virta Isoon-Britanniaan. (Lakia säätämässä ollut Arthur Balfour muuten lupasi sittemmin Britannian tukevan juutalaisten pyrkimystä perustaa kansallinen koti Palestinaan – ns. Balfourin julistus.)

Malik ei mielellään puhu rasismista, mutta sanoo aika suoraan, että ihonväri ja kulttuuri-identiteetti on saanut nykyään suuremman merkityksen yhteisöjen rajaajana kuin aikaisemmin luokkaidentiteetti. Alkujaanhan ihonvärirasismi syntyi siitä, että ihonväri oli sosiaalisen alemmuuden (esimerkiksi orjaluokkaan kuulumisen) merkki.

Tämän taustalla on aikaisempien luokkaidentiteettien, työväenliikkeen, ammattiyhdistysliikkeen ja työväenluokan sekä perinteisen vasemmisto-oikeistojaon mureneminen. (Voisin tähän lisätä, että vasemmistolaisuudesta ja oikeistolaisuudestakin on tulossa eräänlainen kulttuuri-identiteetti, jolla ei enää ole yhteiskunnallista relevanssia. Tämän näkee siitäkin, että meitäkin haukkuvat äärivasemmistolaisiksi kaikenlaiset rikollisen alaluokan edustajat, joiden uskottavuus nimenomaan oikeistolaisina olisi nollassa, jos vasemmisto-oikeistojakoon liittyisi enää minkäänlaista yhteiskunnallista relevanssia.)

Markkinatalous on laajentunut koko yhteiskuntaan samalla kun aikaisemmat ryhmäidentiteettejä luovat instituutiot (kuten juuri jokin työväenliike) ovat kadonneet.

Seuraus on, että ihmiset näkevät itsensä yhä enemmän uskonnollisten, kulttuurillisten tai etnisten erityisryhmien jäseninä.

Tästä taas seuraa, että ihmiset eivät enää pohdi, mikä olisi hyvän yhteiskunnan malli, vaan heitä kiinnostaa, että heidän oma yhteisönsä menestyisi. Hyvää yhteiskuntaa ei enää voi yrittää rakentaa, koska taloudellisen oikeaoppisuuden saarnaajat tulevat välittömästi sormi pystyssä kertomaan, että noin ei saa tehdä, koska se on taloudellisesti vääräoppista.

Kun laajamittainen maahanmuutto entisistä siirtomaista Isoon-Britanniaan alkoi, valkonaamapäättäjät olivat huolissaan siitä, mitä tämä vyöry aiheuttaisi yhteiskunnassa. Maahanmuuttajat itse halusivat työtä ja asuntoja, eikä heitä mitenkään kiinnostanut tehdä omasta kulttuuristaan poliittista kysymystä. He eivät halunneet erityiskohtelua, vaan nimenomaan samanarvoista kohtelua, ja heidän poliittinen protestinsa ja mellakointinsa oli vastalausetta eriarvoiselle kohtelulle, kuten poliisiväkivallalle ja rasismille. 1980-luvun alussa briteissä mellakoitiinkin aivan toisessa mittakaavassa kuin nykyisin.

Monikulttuurisuus valtion politiikkana on noiden aikojen perua. Maahanmuuttajayhteisöihin luotiin yhteydet ja pestattiin kontaktihenkilöt. Tästä vain seurasi se, että maahanmuuttajia alettiin kohdella toisella tavoin eriarvoisesti – ei kansalaisina, vaan maahanmuuttajayhteisöjen jäseninä, joiden yhteys päättäjiin ja valtiovaltaan kulki yhteisöjohtajien kautta. Tämä tietenkin oli omiaan vain konsolidoimaan yhteisöjen erillisyyden.

Vuonna 1985 Birminghamin Handsworthin alueella oli mellakoita, joiden tuloksena perustettiin erityisiä ”sateenvarjoryhmiä”, komiteoita, joiden tarkoituksena oli ajaa yhteisöjen etuja kaupungin päätöksenteossa. Komiteoista tuli sitten etnisesti määriteltyjen läänityksien lääninherraneuvostoja.

Tällaisten lääninherraneuvostojen väsääminen aiheutti käytännössä vähemmistöjen sisäisten vähemmistöjen sortoa. Hieman karrikoiden: jos maahan tuli porukkaa vaikkapa sunnienemmistöisestä Bongostanista, shiialaiset bongostanilaiset suljettiin Bongostanista tulleiden painostusryhmän ulkopuolelle, ja tähän tyyliin noin yleensä.
Tästä on tietysti seurannut, että jos 1980-luvulla jamaikalaiset ja pakistanilaiset osoittivat yhdessä mieltä, nyt jamaikalaiset ja pakistanilaiset tappelevat toisiaan vastaan.

Tulos ei siis ole ”monikulttuuri”, vaan joukko kilpailevia monokulttuureja.

Saksassa lähtökohta taas oli se, että maahanmuuttajat nähtiin pelkkinä työorjina, joille ei haluttu antaa kansalaisuutta. Samalla kuitenkin oltiin riippuvaisia heidän työpanoksestaan.

Saksalainen monikulttuurisuus alkoi 80-luvulla, kun autettiin maahanmuuttajayhteisöjä säilyttämään oma kulttuurinsa. Kansalaisuutta maahanmuuttajille ei kuitenkaan haluttu myöntää, ei liioin pyrkiä kehittämään saksalaista valtakulttuuria inklusiivisempaan suuntaan.

Tällöin maahanmuuttajillakaan ei ole kunnon kannustinta oppia saksaa.

Ranskassa virallinen politiikka ei ole ollut ollenkaan monikulttuurista, vaan päin vastoin: siellä vaaditaan kaikkia, myös oman maan alkuperäisiä vähemmistöjä, sopeutumaan ranskalaiseen malliin. Siellä on kuitenkin oma terroristiongelmansa, joten homma ei tunnu toimineen oleellisesti paremmin kuin Isossa-Britanniassa tai Saksassa.

Ranskan muslimit eivät ole erityisen hurskaita, ja niin sanottuun muslimimaahanmuuttajayhteisöön lasketaan suuri joukko uskonnollisesti täysin välinpitämättömiä ihmisiä. Kuten muuallakin, myös Ranskassa on tehty se virhe, että ihmiset, joilla on ollut hyvinkin monenlaisia identiteettejä, on käytännössä väkisin tungettu muslimirakoon. Jos meillä on vaikkapa jalkavammainen algerialainen kultaseppä, joka pitää jalkapallosta, virallinen taho ja mediat näkevät hänet aina ainoastaan muslimina, eivät penkkiurheilijana, liikuntavammaisena eivätkä käsityöläisenä.

Pohjoisafrikkalaiset maahanmuuttajat ovat Ranskassa kokeneet raakaa rasismia siinä missä tummaihoiset maahanmuuttajat naapurimaissakin. Ranskan virallinen politiikka on kuitenkin jättänyt rasismin uhrit pitkälti oman onnensa nojaan, koska huomion kiinnittäminen rasismiin mielletään rasismista kärsivien etuoikeuttamiseksi ja positiiviseksi erityiskohteluksi.

Front Nationalin nousu on saanut hallitusherrat ottamaan kovemman asenteen – ei rasismiin, vaan – tummaihoisen väestönosan mellakointiin. Sen sijaan että sen takana nähtäisiin slummiutumisen ja rakenteellisen rasismin aiheuttamaa protestia, se esitetään uhkaavana islamin nousuna.

Pettymys poliitikkoihin ja yleinen yhteiskunnallinen vieraantuminen ovat luoneet etnisiä rajoja myöten jakaantuneen Ranskan. Tätä tilannetta Front National nyt koettaa hyödyntää identiteettipolitiikallaan. Muiden puolueiden poliitikot puolestaan yrittävät kalastaa samassa sameassa vedessä kuin FN tekee, jolloin he määrittelevät ranskalaisen identiteetin niin ahtaasti, että pohjoisafrikkalaisten siirtolaisten jälkeläiset eivät mahdu siihen.

Aikaisemmin maahanmuuttajat ja kotimainen vieraantunut alaluokka saattoivat vaatia parempia oloja sekulaarin työväenliikkeen puitteissa kaikki yhdessä. Nyt tämän tilalle on tullut etnisiä rajoja noudattava identiteettipolitiikka.

Malik ehdottaa toki myös parannuksia:

Moninaisuuteen tulisi suhtautua positiivisesti, mutta samalla se tulisi erottaa poliittisesta prosessista. Kulttuurieroja ei pitäisi sementoida kohtelemalla esimerkiksi somaleja ”somaliyhteisönä”.

Vaikka pyritäänkin ”värisokeuteen”, tämän ei tulisi tarkoittaa rasismin huomiotta jättämistä. Rasismia tulee pyrkiä estämään ja rasistisen syrjinnän olemassaolo yhteiskunnassa on tunnustettava. ”Yhteisellä kansalaisuudella ei ole merkitystä, jos eri ryhmiä kohdellaan eri tavoin, olipa kyseessä sitten hyväätarkoittava monikulttuurisuus tai rasismi.”

Monikulttuurisuuden ja sulauttamiseen pyrkivän assimilationismin huonoimmat puolet ovat yhdistyneet nykyisessä politiikassa. Sen sijaan olisi yhdistettävä niiden parhaat puolet: monikulttuurisuuteen kuuluva moninaisuuden hyväksyminen myönteisenä ilmiönä ja assimilationismiin kuuluva yhteisen kansalaisuuden ja kaikkien samanarvoisuuden hyväksyminen.

Valistuksen arvot kuuluvat kaikille. Vasemmiston kulttuurirelativistinen siipi on sitä mieltä, että yhteisiä arvoja ei kuulu olla, koska se olisi imperialismia. Valistuksen arvojen äänekkäimmät kannattajat taas julistavat, että kyseiset arvot ovat pelkästään länsimaisia.

Sopeutuminen sopeuttamisen sijasta. Nykyään panostetaan liikaa siihen, että maahanmuuttaja kotoutuu erilaisten instituutioiden ja yhteiskunnan laitosten kautta. Maahanmuuttaja joutuu täyttämään lippusia ja lappusia ja hänet koulutetaan ja kurssitetaan henkihieveriin. Todellinen kotoutuminen tapahtuu kuitenkin kansalaisyhteiskunnan, henkilökohtaisten suhteiden, yhdistyselämän ja muun sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta. Osa maahanmuuttajien sopeutumisvaikeuksista selittyy sillä, että sosiaalinen vuorovaikutus ja yhdistyselämä ovat murentuneet koko yhteiskunnassa, myös kantaväestön keskuudessa.

Yleinen keskustelu / Re: Yleinen uutiskokoomaketju ja vastaavat
« on: February 16, 2015, 17:34:44 »
Anteeksi hiljaiselo. Kaiken huomioni on vienyt keskiolut. Eli kotimaan politiikan tärkein aihe. Jatkakaa.

Pahoittelen tilannetta. Muistutan, että isoisäni oman puolueen eli Keskustan hiljattainen ehdotus keskioluen siirtämisestä Alkoon on tarkoitettu juuri tällaisiin tapauksiin. Suuri osa alkoholin vaikutuksesta on tottumusta, itsesuggestiota ja plaseboa, joten krooniset keskiolutjuopot pääsevät todennäköisesti subjektiivisen kokemuksen kannalta samaan humalaan nauttimalla yhtä suuren määrän kakkosolutta kuin he aikaisemmin ovat juoneet keskiolutta. Alkoholihaitat kuitenkin tutkitusti riippuvat ennen kaikkea nautitun absoluuttisen alkoholin määrästä, joten jos keskiolut korvataan samalla määrällä kakkosolutta, kansanterveys paranee merkittävästi.

Yleinen keskustelu / Re: Yleinen uutiskokoomaketju ja vastaavat
« on: January 10, 2015, 08:50:11 »
Maivei näköjään sönkkäsi taas jotain. Enpä vaivautunut lukemaan, koska Maivei.

Yleinen keskustelu / Re: Yleinen uutiskokoomaketju ja vastaavat
« on: January 09, 2015, 16:05:57 »
Maivei jauhoi taas jotain paskaa. Enpä piitannut, koska Maivei.

Tässä taas on linkki, jolla on huomattavasti enemmän relevanssia kuin millään Pariisin ammuskeluilla:

Homma on menossa sellaiseen suuntaan että muslimien maahanmuutto on kohta pulmistamme pienimpiä.

Yleinen keskustelu / Re: Yleinen uutiskokoomaketju ja vastaavat
« on: January 07, 2015, 07:47:11 »

How Russians Are Sent to Fight in Ukraine
 Russian separatist
A pro-Russian separatist stands guard in front of a building damaged during fighting between pro-Russian rebels and Ukrainian government forces near Donetsk Sergey Prokofiev International Airport, eastern Ukraine, December 16, 2014. MAXIM SHEMETOV/REUTERS
Filed Under: World, Ukraine, Ukraine Conflict, Vladimir Putin
In Yekaterinburg, the main city of Russia’s Ural region, retired army officer Vladimir Yefimov organizes army veterans to fight for Russia in southeastern Ukraine, more than 1,000 miles away.

While Russia’s deployment of army troops and non-official Russian “volunteer” fighters in Ukraine is not news, Yefimov describes in new detail how Russian army vets are selected, organized and paid to join the war. His account underscores that the army of Russian "volunteers" is run with at least the tacit help of the Kremlin.

Yefimov is a former special forces (spetsnaz) officer who now heads the Sverdlovsk Oblast Fund for Special Forces Veterans. In an interview with Yekaterinburg Online, a local news website, he told of sending between 150 and 250 fighters to Ukraine’s Donbas war zone this year.

Subscribe to Newsweek Today: Offers

While he says his fighters are “volunteers” rather than mercenaries, they are paid salaries: from $1,000 per month for a low-ranking enlisted man to $2,000 to $4,000 for officers. Yefimov did not answer the reporter’s question about who pays the salaries.

Ukraine's government says more than 10,000 Russian mercenaries form the bulk of the Russian proxy forces that the Kremlin has used to sponsor the creation of the separatist "people's republics" in parts of Ukraine's Donetsk and Lugansk provinces. Many fighters are motivated by the propaganda of the Kremlin-controlled media, Yefimov says.

“Our press and television present the dramatic facts. The Russian people cannot tolerate the terror that the fascists have staged there [in Ukraine]. Killing women, children and the elderly. Most of those who go [to fight] are sensitive and empathetic; they want to help. This is especially true for people from 40 to 60 years of age, who were  brought up under Soviet traditions.” Other fighters go because they miss the adrenaline of war or to earn money, he said.

Read Newsweek's feature, 'Behind the Scenes With Ukraine's Guards'

Russian fighters were first sent into Ukraine as “escorts” for Red Cross aid trucks, Yefimov says, and they now are sent via “humanitarian aid” convoys supervised by the paramilitary Ministry of Emergency Situations.

In an interview published the day after Yefimov’s, the director in Moscow of the Red Cross, Igor Trunov, says the dispatch of Russian "humanitarian convoys" to Ukraine is a violation of international humanitarian law, and says the "Putin convoys" are likely to have carried weapons to the [separatist] militia-controlled area of Donbas.

“I do not want to throw stones in the garden of our institutions, of our state.... But there is international law. What is the Ministry of Emergency Situations? It’s a paramilitary organ of the Russian state. And as a paramilitary structure it entered the territory of another state? ... This is an invasion. This is a violation; it cannot be done.”

With Yefimov’s interview, “a Russian has confirmed what Russia has done,” writes Eurasia scholar Paul Goble, noting “the level of detail he provides, the photographs of those involved, and the reproductions of the forms he and his comrades use” in running their operation.

Yefimov’s points include these:

The Kremlin is quietly supportive but is keeping all deployment of fighters unofficial. Yefimov wrote to the office of President Vladimir Putin to ask for official status that would let recruiters open bank accounts. Putin’s regional representative wrote in reply that "At the moment, consideration of the initiative is not possible. Thank you for your patriotic impulse!"

Russian veterans’ associations form a broad recruitment network. “I’m not the only one sending,” Yefimov says. “Others doing it are the Afghan veterans’ groups, the Chechnya veterans. We don’t discuss with each other the numbers, but we keep in touch by phone about those who have been rejected—for example for criminal records, for objective reasons, so that they don’t go to war through others. Still, to fully control the flow of departing volunteers, of course, is impossible: The border is open.

The casualties among Russian volunteers are uncounted. “I think no one has it,” Yefimov says, referring to a tally of deaths among “volunteer” fighters. “There is no central coordination in the sending of people, there is no general assembly point, so there are neither statistics nor an understanding of the scale.”

The interview below was first published in Yekaterinburg Online on December 24, 2014

Head of the Sverdlovsk Fund of Spetsnaz Veterans: “I Help Volunteers Go to Fight in Ukraine”

By Ilya Kazakov

Sverdlovsk residents are traveling to Ukraine to fight and are dying in the war; this is already a fact. In August, we recall, Alex Zasov, a contract soldier from Novouralsk, was killed in southeastern Ukraine; the Russian president recently decorated him posthumously with the Order of Courage.

On October 15, two Urals residents—Vasily Zhukov from the Sverdlovsk village of Belokammeniy, and a 37-year-old native of the village of Novoutkinsk, Gennady Korolev—were killed after being hit by an explosive shell from a Ukrainian tank. Another man in that battle, wedding photographer Mikhail Laptev from Kamyshlov, lost a leg.

On October 30, Donetsk airport police shot and killed former Yekaterinburg policeman Paul Bulanova, and for almost a month and a half, his relatives were unable to bring his body back from Ukrainian territory.

On December 14 in Yekaterinburg, Urals-region volunteers were solemnly decorated, having distinguished themselves in combat in Ukraine and returned home safe and sound.

We found the man who organized this award. He works, as he states himself (and by the accounts of several relatives of the boys who have died over there), to send Sverdlovsk’s men to the civil war.

Who is he? Why does he do this? And is it true that volunteers get the war a lot of money? The answers come in an exclusive interview with the head of the Sverdlovsk Fund of Special Forces Veterans, Vladimir Yefimov.

Q. Why do you head up the special forces veterans’ fund? What issues do you work on?

A. In 1993, I commanded a combined detachment of the Sverdlovsk region in the storming of the White House in Moscow. At the direction of Boris Yeltsin, I participated in the suppression of the "red-brown" coup.

In 1994, the cossacks elected me ataman [head] of the Isetsky Line Cossack Army [a prominent Cossack paramilitary organization based in the Urals region]. In 1998, I became the head of the oblast Fund of Special Forces Veterans. Since 2000, I’ve been retired.

About 1,500 people from throughout the Urals participate in the work of the fund. We engage in military-patriotic education, the socioeconomic rehabilitation of war veterans. But now, given the situation in the country, we have no time for social activities. We help with sending volunteers to Ukraine.

Q. When did you begin to help in sending the Urals men to the war?

A. After the Maidan, but before the reunification of Crimea [to Russia]. I called up the veterans themselves, and said, “Dmitrich, what's going on?! Let’s go, it’s necessary to restore order!" 

I took time to weigh everything. And they could not resist and they rushed off at their own risk. There is a good old saying: If it’s impossible to prevent a chaotic situation, then it’s better to lead it. After that, I began to prepare the first group to go to Crimea.

The first to go were the guys from Khanty-Mansiysk: special forces veterans. Cossacks. They themselves worked in shifts to prepared the GAZ-66 [military truck], and three jeeps equipped to the nines. They paid for it all out of their own pockets. They took me and we drove off. In Crimea, I have many relatives and friends.

When we reached Kerch, I organized everything—gave the fellows responsible guys who connected them to the base, and in the end they were "polite people." [This is a label used for the armed men in uniforms similar to the Russian and unmarked; they participated in Crimea until its formal re-unification to Russia—author’s note.]

When Crimea became Russia, they returned. They received great satisfaction. Some went for the adrenaline, some went just not to be bored. From that moment I seriously took up sending volunteers to Ukraine, including to Lugansk and Donetsk.

Q. How are the volunteers selected?

A. People come to us at the fund. They write to me a declaration: "Please provide me with support in sending me to provide help to the struggling people of Novorossiya.” Together with this declaration, the man fills out a questionnaire with his data: who he is, where, where he is from, where he served [in the military], what combat experience he has. If he is a member of the Fund, such a profile already exists in our database.

After we read his application we conduct an interview. If a person is suitable as a combatant, I include him in the group to send. To all such people we give a "volunteer’s pass." That is, specifically, “volunteer,” not “militiaman.” This is an official paper with the stamp of the Fund, so that no one later ties us to mercenarism.

Q. Who goes to Ukraine?

A. All kinds of people. Guys from 35 to 55 years are the most seasoned age group. There are younger guys, too. Since June I’ve sent six groups, each of 15 to 30 people, to Donetsk and two groups of 30 people to Lugansk. There are also the well-off guys who can equip themselves. They were completely useless. Some of them hadn’t even served in the army.

There were even some who said, "Take me—I'm a drug addict. Maybe there I can get off the needle under the stress of that situation.”

I’m not the only one sending. Others doing it are the Afghan veterans’ groups, the Chechnya veterans. We don’t discuss with each other the numbers, but we keep in touch by phone about those who have been rejected—for example for criminal records, for objective reasons—so that they don’t go to war through others. Still, to fully control the flow of departing volunteers, of course, is impossible: The border is open.

Q. It’s said that guards of private security firms are sent there in an organized way. Is that so?

A. First time I heard about it. But I don’t rule out that they can go there. They’re not connected with the state; their status as volunteers is assured. But, of course, they have few skills. Not everyone can be qualified. Over there they need guys with combat experience

Q. And active-duty military, Emergency Situations (Ministry) personnel, or police—during their holidays, can they go?

A. Russian legislation does not prohibit this. If there is a specific, direct prohibition [from the agency or unit commander], then they can’t. If not, they can go. The need for professionals there is great. But you understand that within the government, everything has been thought through. If someone gets caught over there, he will have long before that already have been dismissed, and it’s possible even that the documents for that eventuality will have been prepared in advance. That’s what I think [laughs].

Q. Do you somehow divide up the professionals and useless? Or they are on the same team?

A. I immediately separate the flies from the cutlets: Special forces and elite go to Donetsk. Cossacks and newcomers without combat experience—to Lugansk.

Q. How much does it cost to provide one volunteer?

A. On average, a soldier with equipment and salary, which I estimate will hold in the future, goes for around 350 thousand [rubles; at recent exchange rates, equivalent to $5,500 to $6,500] per month. This is the cost of special forces work. One armored vest costs [$1,200]; night-vision binoculars are $1,500. And there is more winter clothing, footwear, food, medicines. This is really the market  price.

Q. Of that amount, how much would be salary?

A. Now there are even informal wage standards. I am told that Pyatigorsk Cossacks get paid somewhere around 60,000 to 90,000 rubles a month [$1,000 to $1,500] for enlisted personnel; and 120,000 to 150,000 [$2,000 to $2,600] for officers. Now, they say, salaries have grown as high as 240,000 [$4,000].

Q. And why a salary? After all, they are all volunteers, as you say.

A. I think that people have to be paid. After all, they are risking their lives. With the help of a salary, the professionals can be attracted to the war. They come, and their eyes sparkle. They accomplish their mission and they don’t feel mistreated. [He pats his pocket.]

Q. Who pays all of this?

A. We get help, for everything except for the salaries, from volunteers and activists. They find and organize KamAZes [cargo trucks] with humanitarian aid. They find people willing to help with equipping the fighters. We don’t have a formal [bank] account for assisting the volunteers. So often, this is the mechanism we use: We bring our sponsors with the bills for what we need. After it’s paid, we get a chit for the goods with which we pick them up. It also can happen that someone will have 100,000 rubles [$1,700] and will call me and say, “Let’s go buy them something.” Then we’ll take him with eight volunteers and each one can choose what he needs.

Q. Do you also buy weapons?

A. No, we don’t buy weapons. How would we buy them here? All of that is handled on the receiving side. You arrive, you sign, you receive. You’re coming back, you hand it over. They’re very strict with this.

Q. Our government is sponsoring you?

A. So far, it doesn’t help at all. In June I wrote a letter to the [Russian] presidential representative for the Urals Federal District, Igor Kholmanski. There I clearly explained that it is necessary to create a [government-registered] social organization to support the volunteer movement in Donbas. Officially.

That would let us open a bank account, to which businesses could transfer money. We could then establish official relationships with our volunteers—negotiated contracts. Not to fight, but to provide humanitarian assistance [laughs].

The law is like a post—you cannot step over it, but you can step around it. Officially, the organization would select candidates for humanitarian service. We need our own training center, where it would be possible to train people and, in the course of training, assign each person a military specialty.

Q. And what did the presidential representation say to you?

A. "At the moment, consideration of the initiative is not possible. Thank you for your patriotic impulse."

Q. And how do the volunteers get to their duty station?

A. The first time they went under the guise of the Red Cross. They would get from the local branch a document that they were escorts [for a convoy]. When they arrived, they just stayed there. They were given weapons and put into combat missions.

Now we also load the boys into the trucks with the humanitarian aid and send them. On average, they go for a month. Some do it while on vacation, some probably just to earn money. I ask them not to tell me how much they receive. It doesn’t concern me.

Q. After that, you are no longer responsible for their fate?

A. We don’t have the money to bring the body back to Russia or to help the relatives. I immediately warn all those who are leaving about this. They have no illusions. But where we can, we do provide help.

Q. And how many Russian volunteers were killed in the Donets Basin, including the Urals? Do you have this data?

A. I don’t have it. And I think no one has it. There is no central coordination in the sending of people, there is no general assembly point, so there are neither statistics nor an understanding of the scale.

Q. Don’t you consider it necessary to investigate the killing of each volunteer? To clarify the reason for his death?

A. It’s essential to understand. The commander of a normal unit keeps a log of operations in which he puts the intelligence information, each battle, all the plans, and the particulars of all irretrievable losses. But it must be understood that under the conditions of war, it’s not always possible to establish the exact cause of death.

Q. Can the relatives of those killed get access to this information? Can they learn how and where their relatives were killed?

A. We tell them what happened.

Q. So why do all these volunteers still go there?

A. Our press and television present the dramatic facts. The Russian people cannot tolerate the terror that the fascists have staged there [in Ukraine]. Killing women, children and the elderly. Most of those who go are sensitive and empathetic; they want to help. This is especially true for people from 40 to 60 years of age, who were brought up under Soviet traditions. My blood boils when I see an artillery explosion upon a woman with a child. What are those swine doing?

Such sentiments were aroused especially by the events in Odessa, where a lot of guys were burned alive. Some people also go for the adrenaline. Especially those already have fought previously and who feel pulled back to it.

Q. You are helping people to go to war. Do you not feel sorry for them?

A. Do you think it doesn’t make me sad? I’m sorry, of course. Don’t imagine that my goal is to send as many as possible there. No, my goal is to send as few as possible. And for those I send, that they’re the ones best prepared for combat, and those who can’t be stopped in any case. Those will go, if not through me, then through others, or even on their own.

I see a special forces guy with experience. Yes, he drinks, but he has no family, no children. He wants to fight.

For the inexperienced, I try to dissuade them. I say, you’re not a professional; you’ll be the first in combat to fall. Not long ago, a very young boy came to me. He hadn’t served [in the military]. He declared he wanted to go make war in a United Ukraine. With a trident on his arm. I really let him have it. …

Q. Now in Ukraine the situation is relatively calmer. Are new groups of volunteers preparing to go?

A. Most recently, Russian volunteers have been squeezed out of Novorossiya under various pretexts. Commanders are calling guys who are already there and saying, "Go home, you're not needed here." So for now, I’m not preparing new groups. They’re just not needed. But there are reserves.

Q. Are you afraid of what will happen, as in Kazakhstan, where volunteers who fought in Donbas are on trial? That suddenly you might be charged? For example, for mercenarism?

A. For myself and for those volunteers who went to fight on my voucher, I am calm. If someone finds that we are working to fulfill some order [from anyone], let them put us on trial. But you cannot prove something that’s not there. People are going there voluntarily.

James Rupert is an editor with the Atlantic Council. This article first appeared on the Atlantic Council website.

Pages: [1] 2 3 ... 204